Muutin 15-vuotiaana Vöyrin urheilulukioon Pohjanmaalle, mikä opetti vastuuta ja kurinalaisuutta. Tuleva mieheni Glenn opiskeli siellä jo. Tapasimme yläasteella, joten olemme olleet yhdessä 31 vuotta. Sanon aina, että kukaan muu ei kestäisi minua, koska liikun niin paljon.
Urheilu-urallani hiihdin 5–30 kilometrin kilpailumatkoja. Vapaa hiihtotyyli tuntuu luontevimmalta. Vuonna 1992 saavutimme viestissä nuorten maailmanmestaruuden. Kolme vuotta myöhemmin kilpailin jo aikuisten MM-kisoissa 1995 Kanadan Thunder Bayssä.
Vaikka kilpailuissa oli aina kutkuttava tunne vatsassa, en hermoillut liikaa. Jos tuli tappio, uusi ennätys saattoi tulla seuraavana päivänä. Olen ollut aina parhaimmillani, kun minulta vaaditaan paljon.
Päätin urheilu-urani 23-vuotiaana, mutta ehdin saavuttaa kaiken, mikä oli realistisesti saavutettavissa.
Urheilu-urani loppupuolella aloin kaivata muuta ajattelemista kuin maastohiihtoa. Opiskelin terveydenhoitajaksi. Välillä oli melkoista tasapainoilemista, kun olisi pitänyt olla yhtä aikaa leirillä ja koululla tai työharjoittelussa. Valmistuin Arcadasta joulukuussa 1997.
Kuukautta myöhemmin ja vain paria päivää ennen esikoisemme Remin syntymää mieheltäni löydettiin aivokasvain. Lupasin silloin itselleni, että jos tästä selviämme, en valita enää mistään.
Esikoisemme oli pelastuksemme ja onnenaiheemme, joka pakotti meidät ylös sängynpohjalta ja piti kiinni arjessa.
Mieheni sai terveen paperit kahdenkymmenen vuoden seurannan päätteeksi. Sairaus ja siitä paraneminen on muuttanut elämänasennettani optimistisemmaksi. Kovin pienistä ei jaksa välittää. Pääasia, että olemme elossa.
Perheessämme on tyttö ja neljä poikaa. Yritän opettaa heille, että on tärkeää olla hyvä ihminen, joka osaa kiittää ja pyytää anteeksi.
Minulla on kotona 54 SM-mitalia juoksusta ja hiihdosta ikäluokissa 17–45 vuotta. Lapsemme jatkavat urheilun parissa. Remi kilpailee jo aikuisten maailmancupissa, ja 11-vuotias kuopuskin hiihtää kovempaa kuin äitinsä.
Valmistumisen jälkeen hoidin vanhuksia, mutta nykyään teen ennaltaehkäisevää työtä kouluterveydenhuollossa Porvoossa. Tässä työssä olen omimmillani. Näen nuoren painon ja pituuden suhteen jo ovelta, mutta vielä enemmän haluaisin päästä nuorten korvien väliin.
Elän niin kuin valistan. Nautin liikunnan ilosta arkisin puolitoista tuntia päivässä ja viikonloppuisin enemmän. Juoksen myös kilpaa. Jos työasiat eivät lähde mielestä, lisään vauhtia.
Ympyrä on sulkeutunut. Tapaamme urheilulukioaikaisia kavereitamme, kun käymme lastemme kilpailuissa.”
Vuonna 1982. Johanna kilpaili Loviisan Tor-urheiluseuran sarjahiihdoissa.
Johanna Lindholm
47-vuotias terveydenhoitaja Loviisasta.
Jos en olisi hoitoalalla, olisin liikunnanopettaja.
Teksti Minna Ruotsalainen
Lue lisää:
Villistä pojasta tuli sairaanhoitaja: "Tykkään funtsia, miten asioita voisi parantaa"
