Hän heräsi veitsen iskuihin.
Anne tappelee vastaan niin hyvin kuin vastaheränneenä pystyy. Potkii ja yrittää suojata päätään.
”Tunnen, kuinka minua tökitään käteen. Kuulen veitsen katkeavan, oman huutoni ja maistan veren maun suussani. Seuraava mielikuva on lattialta. Minulla on kädessäni katkennut veitsi. Pyydän exääni soittamaan hätänumeroon ja hän päästää irti veitsestä ja toteuttaa pyyntöni. Sen jälkeen en ole häntä nähnyt, vaikka samassa oikeusistunnossa olemmekin istuneet. Ambulanssi ja poliisit saapuvat. Minä tärisen horkassa”, kirjoittaa Anne bloginsa ensimmäisessä postauksessa.
Hän ei vielä tajua, että on käynyt sentin päässä kuolemasta.
Puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen Anne aloitti blogin. Hän kirjoittaa avoimesti lähisuhdeväkivallasta, puukotuksesta ja sen seurauksista.
Anne perusti blogin, koska kaipasi vertaistukea. Hän oli mukana verkkovertaistukiryhmässä, mutta se ei tuntunut riittävän. Hän tunsi olevansa asian kanssa yksin.
– Jos jotakuta lyödään vaikka baarissa, siitä puhutaan. Asia on toinen, kun lyöjä on ihminen, jota olet rakastanut ja jonka kanssa olet asunut ja yrittänyt, että tilanne muuttuu.
Väkivalta ja kontrolli hiipivät suhteeseen vähitellen.
– Kun lähdin serkkuni kanssa lenkille, hän halusi mukaan. Kun olin kylässä sukulaisilla, hän soitti vähän väliä. Miten saada toinen ymmärtämään, ettei se ole normaalia? Exäni osasi kääntää kaiken minun syykseni, mikä tavallaan muutti ajattelumalleja. Tarpeeksi kun toistaa tiettyä asiaa, siihen alkaa uskoa. Omalla tavallaan kaikkeen myös väsyi. Yritin vain selviytyä päivästä toiseen.
– Olen käynyt yli kaksi vuotta psykoterapiassa, mutta silti huomaan välillä ajattelevani, että ansaitsin tämän. Ihmisen nujertaminen ei välttämättä kestä kauaa, mutta korjaamisprosessi on pitkä.
Puukotusta edeltäneenä viikonloppuna Anne oli lähtenyt kodistaan riidan päätteeksi pakoon, muualle yöksi.
– Olen kiltti ihminen. Jälkikäteen olen monet kerrat miettinyt, miksi en heittänyt exää tavaroineen pihalle ja vaihdattanut lukkoja. Tai miksi en lähtenyt ensimmäisen pahoinpitelyn jälkeen?
Ex-puoliso sai viiden vuoden tuomion törkeästä pahoinpitelystä. Hän on jo vapautunut vankilasta. Hänellä on lähestymiskielto.
Maallikko tuskin ymmärtäisi, mitä pleuradreeni tarkoittaa. Annelle oli järkytys, kun hän kuuli sairaalassa lääkärin sanovan, että nyt sellainen laitetaan. Hän tiesi, että oli käynyt pahasti.
Yksi isku puhkaisi vasemman keuhkon. Siitä seurasi ilmarinta, jota hoidettiin pleuradreenilla.
Haavoja oli niin paljon, että Anne piti nukuttaa ompelun ajaksi. Hän laski myöhemmin, että niitä oli ainakin 60, mutta kaikkia ei tarvinnut tikata.
Kallo oli murtunut kolmesta kohtaa. Hermovaurioita tuli kolmeen eri paikkaan. Puukon iskut katkoivat isompia hermoratoja otsalta, oikeasta käsivarresta ja vasemman käden pikkusormesta. Pahimmat kivut liittyivät otsaan ja sormeen. Käsivarren hermovaurioita hän ei aluksi edes huomannut, sillä siinä kohtaa alue oli pelkästään tunnoton. Myös silmänpohja murtui.
Kun Anne oli osastolla, hoitaja kävi välillä kurkkaamassa oven raosta, onko kaikki ok. Yksin jääminen tuntui vaikealta.
– Olisiko joku voinut istua juttelemaan ja kysyä, miten voit? Minua oli kumminkin puukotettu. Jos joskus vielä voin toimia hoitajana, tiedän entistä paremmin, millainen hoitaja itse haluan olla. Osastojen välillä oli isoja eroja siinä, miten potilas kohdataan. Somatiikan puolella välillä unohtuu, että ihminen on kokonaisuus.
Annelle on jäänyt mieleen Taysissa yövuorossa ollut hoitajaopiskelija, jolla oli aikaa jutella. Ne olivat tärkeitä hetkiä.
Anne meni hiljan lääkäriin selän revähtämisen vuoksi. Mieslääkäri etsi kipeää kohtaa ja läpsäytteli häntä selkään. Anne kavahti. Lääkäri ihmetteli, tekeekö noin kipeää. – Vastasin, että ei, mua pelottaa.
Loppujen lopuksi pahinta eivät olleet fyysiset vammat, vaan psyykkiset, eikä sen ymmärtäminen käynyt käden käänteessä.
– Aivokopastani on poistettu veitsen pala. Minulle sanottiin, että sinulla on keskivaikea aivovamma. Piste. Tosin kului puoli vuotta ennen kuin aloin ymmärtää sen itse.
Anne on mennyt mukaan kotikaupunkinsa Hämeenlinnan aivovammaryhmään. Siellä on jaettu monenlaisia tarinoita. Hän on kuullut, kuinka diagnoosin saaminen on monelle vaikea polku. Moni masentuu tai sairastuu työuupumukseen, kun ei jaksa jatkaa elämäänsä entiseen malliin. Vasta sitten saatetaan ruveta epäilemään, että kaikki ei ole kunnossa.
– Jos diagnoosini pitäisi tehdä nyt, kun tapahtuneesta on melkein kolme vuotta, en tiedä, miten se onnistuisi. Minulla on vieläkin metallinsiruja otsassani, minua ei voi magneettikuvata. Eikä aivovamma aina edes näy kuvissa.
Annella diagnosoitiin posttraumaattinen stressireaktio. Puukotuksen jälkeen hän sairastui myös masennukseen.
– En pitänyt siitä, että sain heti lähetteen psykiatriselle, mutta näin jälkikäteen ajateltuna siitä on ollut hirveästi apua.
Sairaalamaailmassa hoitajuudesta on tavallaan ollut hyötyä, tavallaan haittaa.
– Rooliristiriita on suuri. Psykiatri sanoi, että sinähän osaat nämä lääkkeet. Olin ihan, että en osaa, en ollut silloin vielä edes valmistunut. Terapiaryhmässä joudun ajattelemaan, että minun ei pidä vetää tätä. Haluaisin olla hoitaja, en potilas.
Annen kaulassa on hopeinen riipus, pikkuinen lääkeruisku. Se on valmistujaislahja. Opintojen suorittaminen loppuun ei ollut helppoa.
Keskiverrossa ei ole mitään vikaa, mutta Anne ei ole tottunut olemaan sitä.
– Olen aina ollut se fiksu ja hyvin koulussa pärjäävä. Minulle sanottiin, että miksi et pyri suoraan lääkikseen. En ole enää entinen minä. Puukotuksen jälkeen en meinannut päästä tenteistä ja harjoitteluista läpi. Teen luopumistyötä. Identiteettini on muuttumassa, en pysty siihen, mihin ennen. Asiat eivät mene niin kuin suunnittelin.
Hän koki, ettei koulussa aina ymmärretty hänen tilannettaan. Hän kuuli, että jos yhdelle antaa erivapauksia, niitä pitäisi antaa kaikille. Annen piti valmistua sekä sairaanhoitajaksi että terveydenhoitajaksi, mutta terveydenhoitajan paperit jäivät haaveeksi.
– Toisaalta ymmärrän, että en jaksa puolentoista tunnin asiakaskäyntejä. Mutta ajatukseni ovat ristiriitaiset: eihän ole minun syyni, että minulle kävi näin.
Juttelemme Annen kanssa kahvilassa. Ihailen häntä, nokkelasanaista nuorta naista, joka puhuu suoraan vaikeista asioista. Ulkopuolinen ei välttämättä huomaa aivovammaa, ja sehän se hankaluus onkin.
Anne sanoo, että pystyy skarppaamaan muutaman tunnin – sen jälkeen hän väsyy. Siksi monen on vaikea ymmärtää, mitä aivovamma käytännössä tarkoittaa.
Moni tarkoittaa hyvää ja pyrkii lohduttamaan, mutta onnistuu vähättelemään oireita. Jokaista väsyttää ja jokainen unohtelee, mutta aivovammassa on kyse enemmästä.
Väsymys on hillitöntä. Kahdeksan tunnin yöunet eivät riitä – Anne tarvitsee unta vähintään kaksitoista tuntia. Toisaalta nukahtaminen on vaikeaa, hän pystyy nukkumaan vain lääkkeillä.
Sanat hukkuvat, muisti pätkii, keskittyminen on vaikeaa. Kehon ja tunteiden hallinta ei toimi kuten ennen. Sanatonta viestintää ei pysty tulkitsemaan kuten aiemmin.
– Kouristelukohtauksia ei ole, melkein kaikki muut mahdolliset aivovamman oireet löytyvät.
Sanojen katoamisen hän huomasi hyvin harjoittelussa. Kun Annen piti mitata verenpaine ja kysyä kollegalta, missä mansetteja säilytetään, arkinen sana ei millään tullut mieleen.
Asioita on vaikea saada tehtyä. Anne kertoo, miten hän on tänään syönyt pussipuuroa ja nuudeleita, kun ei saa lähdettyä kauppaan.
– Aivovamma on monelle vieras asia. Moni ehkä arkailee seuraani, kun ei tiedä, miten kanssani pitäisi olla. Mutta on minulla hyviäkin päiviä, kyllä minulle voi kertoa tavallisen elämän murheistakin.
Kevättalvella 2016, kun puukotus tapahtui, Anne oli 21-vuotias. Hän haaveili hoitajan työstä, lapsista ja omakotitalosta, ehkä töistä Norjassa ennen perheen perustamista. Armeijakin kiinnosti. Hän oli jo ehtinyt saada työpaikan Taysin lastenosastolta.
– Tykkään lapsista. Sinne olisin todella halunnut.
Nyt hän miettii, mitä osaa ja mitä jaksaa.
– En voi mennä työhaastatteluun ja teeskennellä tervettä. Vuorotyötä en pysty tekemään, sen tiedän. Kun sairauslomani loppuu tai jos se loppuu, pystyn ehkä osa-aikaiseen työhön.
Kesän 2017 Anne työskenteli pienellä terveysasemalla työkokeilussa ja pärjäsi.
Harjoitteluissa hän on saanut palautetta, että kädentaidot ovat säilyneet. Hoitajaksi hän on tiennyt haluavansa jo lapsena.
– Meidän suvussamme on aina tehty käsin. On puuseppää ja maanviljelijää. Äiti on töissä kehitysvammaisten asumisyksikössä. Täti oli sairaanhoitaja ja kummitäti opetti röntgenhoitajia. Nyt he ovat jo eläkkeellä. Olen jo aivan pienenä sanonut, että minusta tulee hoitaja, mutta erilainen kuin äidistä.
Iso asia mietittäväksi ovat omat lapsihaaveet. Kummitytön kanssa on yhä ihana puuhata, mutta lapsen kanssa touhuaminen, vaikka leipominen, on niin kokonaisvaltaista, että sen jälkeen Anne on aivan puhki.
Jos isku keuhkoon olisi osunut sentinkin toiseen suuntaan, Anne olisi kuollut. Hän menetti paljon, mutta paljon myös jäi. Perhe, ystäviä, harrastukset.
Elämässä on myös uutta hyvää, kuten uusi poikaystävä. Puukotuksen jälkeen yksin oleminen on ollut vaikeaa. Sitä tunnetta on helpottanut Taika-koira, keskikokoinen saksanpystykorva, musta nokipallero. Anne harrastaa edelleen paljon liikuntaa: futsalia, jalkapalloa, salibandya, jumppaa, lentopalloa, liikuntaa aivovammaryhmän kanssa.
Blogistaan hän on saanut pelkkää positiivista palautetta.
– En halua, että kokemukseni on turha. Siksi haluan kertoa siitä. Kun kerron tarinani, toivon, että joku havahtuu ja lähtee väkivaltaisesta suhteestaan.
Annen blogi: seyomuuttikaiken.blogspot.com
