Hänen nousunsa polkujuoksun kärkeen on ollut huima: Hän kokeili lajia ensimmäisen kerran syksyllä 2018. Kahden vuoden kuluttua hän voitti jo polkujuoksun suurkisan Nuuksio Classicin. Siinä juostaan metsäpoluilla maraton, 42 kilometriä.
Nuuksio Classicin voitto vei Anna-Stiinan Azoreille viime loka-marraskuun vaihteessa. Keskellä Atlanttia sijaitsevilla Azoreilla juostava nelipäiväinen etappikisa Golden Trail Championship on lajin kovimpia kansainvälisiä tapahtumia.
Azoreilla Anna-Stiina juoksi maisemissa, jotka olivat ihan muuta kuin hiljaiset suomalaiset suot ja kuusikot. Polut kiipeilevät pitkin vuorenrinteitä ja -lakeja. Joskus juoksijoita ympäröi vihreys, joskus karu tulivuorimaasto.
Anna-Stiina sijoittui sijalle 12. Se oli ehdottomasti yli odotusten.
Kun Anna-Stiina oli pieni tyttö, hän rymysi poikien kanssa metsissä.
”Olin touhukas ja vauhdikas lapsi. Minulla oli hurja tarve liikkua. Purin energiaa poikien leikeissä, kouluikäisenä innostuin kaikista pallopeleistä kuten jalkapallosta ja salibandysta. Minä myös skeittasin – siihen aikaan skeittaava tyttö oli vielä harvinaisuus.”
Juoksua tai yleisurheilua hän ei harrastanut, mitä nyt joskus juoksenteli omaksi ilokseen.
Anna-Stiina oli myös musikaalisesti lahjakas. Hän innostui 12-vuotiaana poikkihuilunsoitosta. Harrastus vei hänet musiikkilukioon ja Sibelius-Akatemiaan asti.
Lukiossa ollessaan Anna-Stiina havahtui siihen, että voi huonosti. Opinnot, omaan kasvamiseen liittyvät kuprut ja pitkät koulumatkat Pohjois-Espoosta Helsingin Kruununhakaan söivät voimia. Samaan aikaan liikuntamäärät olivat laskeneet yläkouluun verrattuna.
”Olin vetänyt itseni piippuun. Niinpä aloin juosta. Huomasin, että lenkkeily ulkoilmassa paransi hyvinvointiani ja jaksamistani.”
Juoksemisen kipinä syttyi kunnolla kuitenkin vasta, kun Anna-Stiina sai esikoisensa 22-vuotiaana vuonna 2013. Lenkille oli helppoa ja vaivatonta lähteä milloin vain, vaikka rattaiden kanssa. Vauva nukkui tyytyväisenä äidin askeltaessa.
Juostessaan Anna-Stiina koki sen paljon puhutun juoksijan flow’n.
”Miten sitä kuvailisi? Mieli tyhjenee kaikesta ylimääräisestä. Sitä antaa vain mennä ja nauttii siitä, miten keho toimii saumattomasti. Jalat liikkuvat kuin itsestään keskivartalon jatkeena.”
Rakkaimmat. Anna-Stiina on äiti kahdelle tyttärelle, kohta 3-vuotiaalle Lilianille ja 8-vuotiaalle Islalle.
Äitiys- ja hoitovapailla tehdyillä juoksulenkeillä palaset loksahtelivat paikoilleen. Anna-Stiina oli kipuillut tulevaisuutensa suhteen, sillä musiikkiopinnot Sibelius-Akatemiassa eivät sittenkään olleet sitä, mitä hän halusi.
”Pääsin sinne ehkä liian helposti ja nopeasti. Kun olin opiskellut kaksi vuotta, iski kriisi. Painiskelin pitkään sen kanssa, voinko lopettaa opinnot, joihin vain harva pääsee.”
Hän kaipasi jotakin konkreettista abstraktilta tuntuvan musiikin sijaan. Hänellä ei ollut myöskään selkeää ajatusta siitä, missä hän työskentelisi valmistuttuaan. Niinpä hän haki sairaanhoitajaopintoihin – työllisyys olisi taattu ja samalla voisi tehdä jotain hyvää toisten eteen.
Anna-Stiina hymähtää, että sairaanhoitajaopinnotkaan eivät edenneet ilman kasvukipuja.
”Nämä minun polkuni eivät ole olleet kauhean suoraviivaisia. Vanhuspuolen harjoittelujaksolla minulle tuli tunne, etten voi mennä niin lähelle ihmistä. Ajattelin, että ei minusta ole tähän. Niiden, jotka tulevat sairaanhoitajaopintoihin suoraan lukiosta ja pärjäävät, on oltava valtavan kypsiä. Kyllä työ sen verran haastavaa on.”
Sitten Anna-Stiina tuli raskaaksi. Se oli ihana asia, sillä hän oli aina haaveillut äitiydestä ja omista lapsista. Äitiyslomalla hänellä oli myös aikaa pysähtyä miettimään tulevaisuuttaan. Asiat kirkastuivat, ja hän päätti viedä sairaanhoitajaopintonsa loppuun.
Anna-Stiina valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 2017. Siitä lähtien hän on työskennellyt Jorvin sairaalan teho-osastolla, johon kuuluu myös palovammayksikkö. Haastavalta akuuttialalta on löytynyt juuri se omannäköinen työ.
Muutama kuukausi esikoisensa syntymän jälkeen, elokuussa 2013, Anna-Stiina osallistui elämänsä ensimmäiseen juoksutapahtumaan. Kyseessä oli viihteellinen Midnight Run, jossa juostiin kymppi Helsingin keskustassa.
”En ollut ymmärtänyt aiemmin, miksi joku tarvitsee tapahtuman motivoituakseen juoksemaan. Huomasin, että sytyn kilpailuissa ja saan itsestäni paljon enemmän irti numerolappu rinnassa. Se kokemus poisti eston osallistua massajuoksutapahtumiin, kuten puolimaraton- ja maratonkisoihin.”
Vielä tarvittiin kuitenkin yksi sivupolku ennen kuin juokseminen vei hänet kokonaan. Esikoisen ollessa kolme-nelivuotias Anna-Stiina innostui salibandystä ja alkoi pelata sitä korkeilla sarjatasoilla. Vauhti katkesi polven eturistisidevammaan. Kuntoutuminen vei aikaa ja jätti pelon, että sama voisi toistua. Niinpä hän päätti alkaa panostaa juoksuun tavoitteellisemmin.
”Vuonna 2018 synnytin toisen lapseni. Paluu juoksemisen pariin synnytysten jälkeen on ihan hirveää, koska kroppa ei ole sellainen, mihin on tottunut. Mutta se muistikuva siitä, miten ihanaa se voi olla, kannustaa jatkamaan.”
Anna-Stiinaa kutkutti kokeilla myös polkujuoksua. Hänen mieleensä oli jäänyt jokin lehtikuva polkujuoksukisoista, joissa juoksijat tulivat maaliin naamat mudassa.
”Hitsi, tuo olisi vielä jotain rankempaa kuin katumaraton, ajattelin. Minulla oli kuitenkin kynnys mennä metsään juoksemaan, sillä pelkäsin eksyväni.”
Se oli rakkautta ensiaskelilla. Myöhäissyksyllä 2018 Anna-Stiina osallistui polkujuoksun yhteislenkille työkaverinsa kanssa. Espoon Pirttimäen metsissä juostu lenkki tehtiin illan pimeydessä, lamput otsalla. Polku oli paikoin jäinen ja liukas. Ei siis mikään helpoin ensi kerta, mutta Anna-Stiina tiesi, että tätä oli saatava lisää.
Hän hankki navigointikellon – ja juoksi uuteen ulottuvuuteen.
”Polkujuoksu vaatii ketteryyttä, rytmikkyyttä, koordinaatiokykyä ja ennakointia. Parhaimmillaan se on kuin tanssia”, hän kuvailee.
Ja sitten on se luonto – ei sellaista pääse maanteillä juostessa kokemaan. Joskus Anna-Stiinan on pakko pysähtyä ottamaan kuvia kaikesta kauniista, kuten marjanvarvuista ja pitkospuista.
”Puut vilistävät juostessa ohi, ja sitten yhtäkkiä edessä onkin suoaukea. Silloin on pakko pysähtyä ja vetää sisään suon huumaavaa tuoksua. Se on aina sellainen wow-kokemus. Suon avara hiljaisuus on tosi rauhoittavaa.”
Pitkät polkujuoksulenkit, joita hän tekee viikoittain, vaihtelevat pituudeltaan 25–35 kilometriin. Joskus hän juoksee lähimetsissä, joissa riittää polkuja pitkäänkin lenkkiin. Välillä hän ajaa autolla Nuuksion kansallispuistoon juoksemaan.
Anna-Stiina ei pelkää, vaikka Espoon metsissä pyörii susiakin. Hän myöntää, että pimeällä hän ei kuitenkaan mielellään vilkuile sivuilleen, ettei vain sattuisi näkemään kiiluvia silmiä.
”Pidemmille lenkeille lähden mielelläni kaverin kanssa, mutta ei minua enää haittaa juosta yksinkään. On tosi voimaannuttava kokemus, että pärjään siellä yksikseni.”
Menestys polkujuoksutapahtumissa innosti Anna-Stiinaa kehittymään. Tänä keväänä hän aloitti yhteistyön valmentaja Maija Oravamäen kanssa, joka on polkujuoksun pioneeri Suomessa ja on edustanut maatamme katumaratoneissa.
Tavoitteena Anna-Stiinalla on päästä juoksemaan mahdollisimman paljon erilaisia kilpailuja, myös ulkomailla. Jos korona sallii, hän viettää juhannuksen Mont Blancin vuoristossa maratonia juosten.
Valmentaja kehuu valmennettavaansa lahjakkaaksi kuin mikä. Hänen mukaansa Anna-Stiinalla on polkujuoksussa tarvittavaa vahvuutta ja sitkeyttä ja lisäksi ilmiömäinen kyky yhdistää treenaaminen, lapsiperheen arki ja kolmivuorotyö.
Niin, miten hän sen oikein tekee? Treenejä on kuutena päivänä viikossa, parhaimmillaan kaksi päivässä.
”Teen 80-prosenttista työaikaa, juoksen ja pyöräilen työmatkat, teen vaunulenkkejä nuorimmaisen kanssa, ja isompi lapsi voi puolestaan lähteä pyörällä mukaan. Lisäksi osa-aikaisena vuorotyöläisenä minulle tulee pitkiäkin vapaita. Koen, että aikaa jää hyvin sekä treeneille että perheelle.”
Anna-Stiina kertoo pohtineensa paljon sitä, onko hänen harrastuksensa perheeltä pois. Hän uskoo kuitenkin lastenkin hyötyvän siitä, että heidän äidillään on intohimo, josta hän ammentaa hyvinvointia ja energiaa.
”Minusta on myös tosi tärkeää, että hoitotyötä tekevät huolehtivat hyvinvoinnistaan paitsi itsensä myös potilaiden vuoksi. Toivottavasti jokainen löytää iloa ja energiaa tuovia juttuja työn ulkopuolelta. Itselleni polkujuoksu on ihan parasta vastapainoa työlle. Metsässä voi kuulostella omia tunteita ja ajatuksia ilman ylimääräisiä ärsykkeitä.”
Ensimmäisen polkujuoksukisansa, Bodom Trailin, Anna-Stiina juoksi keväällä 2019. Kisan jälkeen hän kirjoitti Instagramiin päivityksen, joka tiivistää polkujuoksun taian:
”Maantiellä vuosia jolkotelleena on vaikea pukea sanoiksi, miten mahtavalla tavalla erilaista metsässä juokseminen on. Siinä yhdistyy niin monta hienoa juttua: leikkisyys, upeat maisemat, puhdas ilma, hiljaisuus, jyrkät nousut ja laskut ja se vauhti, joka tuntuu vielä kovemmalta metsässä kuin sileällä. Jokaista askelta täytyy miettiä ja ajatuksen pysyä siinä hetkessä. Tekee hyvää tällaiselle helposti mielen syövereihin sukeltavalle. Nautin myös oikeasti siitä mudassa rämpimisestä, naarmuista käsivarsissa ja pehmeistä pannutuksista.”
Teksti Tiina Suomalainen
Lue lisää:
Hoitajasta kasvoi sotahistorioitsija - pokka pitää miehisessä maailmassa
