3 500 kilometrin vaellus Amerikassa

Kymmenen vuotta sitten Anu Rajala, 41, luki kiinnostavan kirjan. Villi vaellus -romaanissa nainen vaelsi sadan päivän ajan Pacific Crest Trail -reittiä Meksikon rajalta Kanadan rajalle. Anu inspiroitui kirjan tarinasta välittömästi.

”Ajatus siitä, että voisin vain viikko toisensa jälkeen kävellä, tuntui kiinnostavalta.”

Tarina Yhdysvaltojen halki vaeltaneesta naisesta jäi kytemään Anun mieleen. Arki kuitenkin jatkui instrumenttihoitajan työssä sairaala Novan leikkausosastolla Jyväskylässä.

Leikkaussalissa työskentely vaatii pikkutarkkuutta. Hektisille päivystysvuoroille vastapainoa antavat rauhallisemmat peruspäivät. Anun mieleen on myös se, että leikattava hoidetaan aina päivän aikana eivätkä työt seuraa kotiin.

”En tiedä mitään muuta hoitoalan työtä, joka sopisi minulle yhtä hyvin.”

Alan töissä Anu on viihtynyt 15 vuoden ajan. Niistä reilut kaksi vuotta hän vietti Lontoossa, jossa Anu työskenteli niin ikään leikkaussalissa. Briteissä oleskelun aikana seikkailuista pitävä Anu rakastui Lontooseen. Se on edelleen hänen lempikaupunkinsa koko maailmassa.

Huolellinen esityö

Lontoota kauempana, Atlantin toisella puolella kulkeva vaellusreitti alkoi kiehtoa Anua entistä enemmän viisi vuotta kirjan lukemisen jälkeen. Maalla kasvanut ja luonnossa paljon liikkunut Anu ei ollut kuitenkaan tehnyt yhtään pitkää vaellusreissua. Ajatus sellaisesta houkutteli, ja Anu alkoi etsiä tietoa aiheesta. Se oli perehtyvälle innostujalle helppoa.

”Katsoin tuntikausia Youtube-videoita sekä luin paljon kirjoja ja artikkeleita vaeltamisesta.”

Yhdysvaltojen länsipuolella sijaitseva Appalakkien reitti (Appalachian Trail) alkoi tuntua sopivimmalta vaihtoehdolta. 3 536 kilometrin pituinen polku kulkee Appalakkien vuoristossa.

”Tajusin, ettei mikään estä minua yrittämästä. Ei elämässä voi odottaa hyvää hetkeä, sillä koskaan ei tule täydellistä aikaa.”

Kaksi vuotta ennen lähtöä Anu päätti, että alkaa tehdä määrätietoisesti töitä reissun eteen. Alkoi rahan säästäminen, retkeilyvälineiden testailu ja kokemuksen hankkiminen.

Anu kävi ensin vaeltamassa Repoveden kansallispuistossa ja Isolla Karhunkierroksella. Vielä pidempää vaellusta hän kokeili Ruotsissa sijaitsevalla 450 kilometrin pituisella Kungsledenillä, jossa hän vietti useamman viikon teltassa.

”Sen jälkeen tuntui, että voisin selvitä pidemmästäkin reissusta.”

Anu kertoi esihenkilölleen jo vuotta aiemmin, että hän haaveilee lähtevänsä kuudeksi kuukaudeksi vaeltamaan. Esihenkilö suhtautui matkaan todella kannustavasti. Vapaan neuvottelu onnistui, koska se oli tiedossa hyvissä ajoin. Lopulta Anu toteutti matkan palkattomalla virkavapaalla.

Alkoi päivien laskeminen reissun aloitukseen.

Seuraa löytyi

Maaliskuun lopussa 2024 Anu pääsi vihdoin aloittamaan seikkailun. Reitin alkupisteessä Georgiassa oli alkukevät ja luonto odotti puhkeamistaan vihreyteen.

”Monet sanoivat, että olen tosi rohkea, kun lähden. Mutta olin tehnyt ennakkotyöt niin hyvin, että minulla oli luottavainen mieli. En osannut edes jännittää.”

Jotkut tutuista pelottelivat karhuilla ja kalkkarokäärmeillä. Anua sen sijaan huolettivat enemmän huonot polvet ja niska-hartiaseudun jumiutuminen painavan rinkan kantamisesta.

Kävelyyn kuitenkin tottui nopeasti. Anu vaelsi keskimäärin 20 kilometriä päivässä.

Reittiä pystyi seuraamaan koko matkan ajan puhelimen karttasovelluksesta, joka kertoi oman sijainnin. Mukana oli myös satelliittikommunikaattori, jolla saattoi lähettää viestejä ilman puhelinkenttää. Lisäksi laitteessa oli SOS-nappi hätätilanteita varten. Sitä ei tarvinnut onneksi reissussa käyttää.

Vaikka Anu lähti vaellukselle itsekseen, yksin siellä ei tarvinnut olla. Hän kulki koko matkasta vain reilut 300 kilometriä itsekseen. Noin tuhannen kilometrin kohdalla Anu löysi kolmen hengen ryhmän, jonka kanssa jatkoi matkaa loppuun saakka.

Kuukausien mittaisella yhteisellä matkalla ystävyyssuhteet muuttuvat helposti syvällisiksi.

”Matkakumppaneihin tutustuminen on intensiivistä, kun on heidän kanssaan koko ajan yhdessä.”

Keho sopeutui

Appalakkien reitti kulkee neljäntoista osavaltion läpi. Maisemat ovat vaihtelevia ja matkan varrella on sekä metsää että vuoria, kyliä ja jopa kaupunkeja.

”Välillä reitti kulki laitumien läpi. Sieltä me heiluttelimme lehmille, että pahoittelut, kun häiritsemme.”

Vaellusreitti on hyvin vuoristoinen. Välillä kiipeämiseen tarvitaan myös käsien apua. Jos reitin kävelee alusta loppuun, se vastaa samaa kuin kävelisi Mount Everestin huipulle kuusitoista kertaa.

Alun pakkasöiden jälkeen kevät muuttui vähitellen todella kuumaksi kesäksi. Suuret korkeuserot olivat haastavia etenkin kesällä. Lämpötila nousi yli 30 asteeseen ja ilmanala oli kostea.

”Heti kesän alussa kiipesin pitkää ja jyrkkää vuorenrinnettä ja säikähdin, että en pysty tekemään tätä reissua, jos on koko ajan näin kuuma.”

Hikisen ja epäuskoisen vaelluspäivän jälkeen leirissä sattui olemaan fysiatrian professori, joka kertoi laajasta amerikkalaisesta tutkimuksesta. Sen mukaan keho sopeutuu kahdessa viikossa liikuntaan kuumissa olosuhteissa.

Niin kävi myös Anulle. Vaikka jatkuva hikisyys ärsytti, kosteaan kuumuuteen tottui, ja matka jatkui.

Välillä hotelliin

Telttayö toisensa jälkeen, kuivamuona ja vaihtelevat sääolot saivat vaeltajan arvostamaan elämän mukavuuksia. Arjen luksusta vaeltajille tarjosivat reittienkeleiksi kutsutut ihmiset, jotka asuivat vaellusreitin lähistöllä.

He saattoivat tuoda reitin varrelle esimerkiksi isoja tynnyreitä vettä. Välillä reittienkelit pistivät grillin kuumaksi ja tarjosivat hotdogeja ja kylmää juomaa. Heiltä sai myös kyytejä kaupunkiin.

”Paikallisilla on tieto vaeltajista, ja he haluavat auttaa. Monilla on myös kiinnostusta kuulla vaeltajien tarinoita.”

Yksi parhaista asioista olivat kuitenkin lepopäivät, joita Anun vaellusporukka piti melkein viikoittain. Pisin vaellusputki koko reitillä oli kymmenen päivän mittainen. Lepopäivinä vaeltajat suuntasivat usein lähimpään hotelliin lepäämään.

”Miten hyvältä voikaan tuntua mennä kuuman suihkuun, pestä kädet saip­pualla ja juoda vettä hanasta! Usein ­tuoksuttelin puhtaita ja lämpöisiä ­vaatteita pitkään.”

Universumi auttoi

Vaikka lepo ja virkistäytyminen ihmisten ilmoilla antoivatkin voimaa ja ener­giaa, oli myös päiviä, jolloin vaeltaminen ei olisi kiinnostanut yhtään. Virginiassa Anu heräsi aamuun, joka enteili tuskaisaa päivää.

”Olin huonolla tuulella ja asenteeni oli, ettei tee yhtään mieli kävellä.”

Oli kuitenkin lähdettävä matkaan. Joka risteyksessä Anu toivoi, että tulisi auto ja veisi hänet kaupunkiin. Niin ei tapahtunut, vaan oli pakko jatkaa. Päivän kuluessa hän huomasi, kuinka oli kävellyt jo hyvän tovin väärää polkua. Piti kääntyä takaisin. Anu piti itseään idioottina, ja paha mieli kasvoi entisestään.

Anu pysähtyi psyykkaamaan itseään näköalapaikalle. ”Ajattelin, että istun nyt rauhassa ja kalibroin pääni uudestaan.”

Pian hän kuuli, kuinka vieressä oleva pariskunta vaikutti puhuvan keskenään ruotsia. Tovin puhetta kuunneltuaan hän päätti kysyä, olivatko he ruotsalaisia. Pariskunta oli kotoisin länsinaapurista, mutta he asuivat läheisessä kylässä. Pienen juttutuokion jälkeen ruotsalaiset kysyivät, haluaisiko Anu tulla heille syömään ja saunomaan.

”En meinannut uskoa onneani, se oli jotain uskomatonta. He tekivät ruuaksi lohta ja sain myös ruisleipää. Sen jälkeen fiilis oli huomattavasti parempi.”

Vierailun jälkeen Anu ja pariskunta vaihtoivat yhteystietoja ja pitivät yhteyttä myöhemminkin.

Silloin Anusta tuntui, että universumi auttoi väsynyttä vaeltajaa.

Vain kaksi rakkoa 

Pitkällä vaelluksella pyritään mahdollisimman kevyeen varustukseen. Anulla oli mukanaan päivittäin päällä olevat vaellusvaatteet, merinovillakerrasto ja väliasu sekä sadevaatteet ja untuvatakki. Painoa rinkalla oli varusteineen noin kymmenen kiloa. Toki päälle tulivat viikon ruuat ja vesi.

”Kyllä se rinkka aika raskaalta aina tuntui, kun sen nosti selkään.”

Reilun puolen vuoden aikana Anulta kuluivat yhdet housut, yksi paita ja lippis sekä kolme paria kenkiä. Kengännumero kasvoi numerolla alkuperäisestä.

Uusilla kengillä vaeltamisesta ei Anun mukaan tullut harmia. Koko reissun aikana hänellä oli yhteensä kaksi ­rakkoa.

”Olen oppinut suunnistaessa, että on hyvä laittaa kaksi sukkaa päällekkäin. Se auttaa kitkaan”, Anu vinkkaa.

Vaikka polvet ja jalkapohjat kipeytyivätkin välillä, ne kantoivat Anua uskollisesti. Alussa pelkäämistään ­niska-­hartiavaivoista Anu ei kärsinyt lainkaan.

Fyysiset rajat olivat koetuksella, mutta niin oli psyykkinenkin puoli. Muutaman kuukauden alkuhuuman jälkeen vaeltaminen alkoi tuntua myös arkiselta ja työläältä.

”Välillä kävelin itkien, kun kroppa ja mieli oli väsynyt. Ei vaeltaminen aina ollut sellaista, että wuhuu onpas hienoa.”

Haastavina hetkinä vaelluskavereiden seura ja tsemppaus olivat ensiarvoisen tärkeitä.

Päiväkausia vaeltaessa mieli ehtii prosessoida kaikenlaista. Osa vaeltajista saattaa oivaltaa elämästään jotain isoa ja päättää esimerkiksi vaihtaa alaa. ”Kävellessä aivot ajattelivat, halusi tai ei.”

Anun päähän tuli lapsuudesta biisejä, joita hän ei muistanut olevan olemassakaan. Kävellessä oli aikaa muistella myös vuotta aiemmin menehtynyttä isää. ”Hautajais- ja matkajärjestelyjen ohessa ei ollut aikaa surra kuolemaa. Kävellessä isä tuli usein mieleen ja surulle tuli tilaa.”

Ensin lihapullat

Lokakuussa Anu kiipesi vaelluksen viimeisen vuoren Mount Katahdinin huipulle. Tunnelma oli epätodellinen. Yli puolen vuoden seikkailu oli ohi.

Eniten vaellus opetti itsestä. ”Melkein mihin tahansa pystyy, jos päättää ja tekee sen eteen töitä.”

Anu on pitkään halunnut olla fyysisesti vahva. Jokapäiväinen vaeltaminen lisäsi lihaksia ja kunto kasvoi.

”Minulla oli monesti olo, että olen tosi voimakas, kun olen jaksanut kävellä ylämäkeä kuusi kilometriä putkeen. Aloin viihtyä omassa kropassani paremmin.”

Myös ymmärrys luonnosta kasvoi ja luontoyhteys syveni. ”Kuullessani rapinan pusikossa tiesin, onko se orava, lintu vai käärme.”

Reissun aikana vaeltajat puhuivat usein keskenään, mitä he syövät, kun palaavat kotiin. Anun ruoka oli ehdottomasti lihapullat, perunamuusi ja puolukkahillo.

Kun lento New Yorkista saapui Helsinki-Vantaalle, Anu pääsi toteuttamaan haaveensa. ”Ajoimme heti lentokentältä Vantaan Ikeaan.”

Paluu arkeen

Töihin palattuaan Anu on saanut kertoa seikkailustaan lukuisille työkavereille. 

”En ole meinannut päästä pukkaria pidemmälle, kun kaikki kyselevät reissusta ja halailevat. Paluu oman tiimin pariin on tuntunut hyvältä.”

Työkaverit olivat tehneet A4-arkeista kahvihuoneen seinälle kartan reitistä ja sinne liikuteltavan Anun. Se tuntui liikuttavalta.

Paluun jälkeen pää on ollut vielä osittain Yhdysvaltain metsissä. Olo on levoton, kun kilometrejä ei tule enää päivittäin entiseen malliin.

”Mutta kropassa on hyvä fiilis, kun on saanut paljon liikuntaa ja raitista ilmaa.”

Pitkä vapaa teki hyvää 15 vuoden työputken jälkeen. Raskaaseen työhön oli hyvä saada riittävästi etäisyyttä.

”Aivot ovat levänneet työasioista ja nyt on virkistäytynyt olo palata ­töihin.”

Seuraava seikkailu

Reissu on ohi, mutta muistot eivät onneksi katoa.

Ennen matkalle lähtöä Anu opetteli videoeditointia, jotta hän pystyi ­tekemään matkan jokaisesta vaelluspäivästä Youtube-videon kanavalleen. Videoita syntyi yhteensä noin 200. ­Niistä on ollut iloa myös matkaa ­seuraaville.

”Yllätyin, miten paljon sain seuraajia ja katselijoita kanavalleni.”

Vaikka arkeen paluu on kesken, mielessä siintävät jo seuraavat seikkailut. Vaellusidean Anuun alun perin juurruttaneen Villi vaellus -romaanin Pacific Crest Trail voisi olla seuraava kohde. Euroopassa Anua kiinnostavat Alppien vaellusreitit ja Santiago de Compostela Espanjassa.

Nyt matkalle olisi lähdössä myös eräs toinen tärkeä henkilö. Elämysten lisäksi vaellukselta löytyi nimittäin amerikkalainen miesystävä.

”En todellakaan lähtenyt etsimään suhdetta, mutta sellaisen löysin. Ainakin olemme samanhenkisiä”, Anu sanoo hymyillen.

Anun Youtube-kanava: More hikes less worries