Ihmisen ikävä

”Koskahan Matti tulisi käymään”

Niina Kostiainen, sairaanhoitaja, 43, Järvenpään kotihoito.

”Yksinäisyys on niin subjektiivinen kokemus, että sitä voi olla vaikea arvioida ulkoapäin. Hoitajien mielestä vanhus voi vaikuttaa yksinäiseltä, jos hän viettää päivät pitkät itsekseen kotona, mutta hän saattaa olla erakkoluonne eikä häntä häiritse olla yksin. Toisella ikääntyneellä käy omaisia ja on muitakin menoja, ja silti hän kokee itsensä yksinäiseksi.

En muista, että kukaan olisi koskaan sanonut suoraan olevansa yksinäinen. Enemmän se näkyy pohtimisena, että koskahan se Matti tulisi käymään. Aina vanhus ei muista, vaikka poika olisi juuri käynyt. Yksinäisyys voi näkyä ruokahaluttomuutena, aloitekyvyn puutteena, turvattomuuden tunteena tai masennuksena. Meillä on myös paljon muistisairaita asiakkaita, eivätkä kaikki osaa sanoittaa tunnetta.

Kunpa täällä kävisi sama hoitaja. Sitä asiakkaat toivovat, ja se on tietysti tavoite, mutta aina se ei toteudu. Se on ehkä raastavinta. Jos asiakas on tuttu, säästyy myös aikaa. Kun tietää, mitä pitää tehdä, juttelemiselle jää enemmän aikaa. Televisio on monelle tärkeä. Moni koti olisi tosi hiljainen ilman sitä.

Harmittaa, jos asiakas sanoo: tiedän, että sulla on kiire. Toivoisin, että asiakas tuntisi tulleensa kohdatuksi ja että olisin hänelle läsnä sen hetken. Aamukäynnillä esimerkiksi näen puhelimesta, paljonko aikaa on jäljellä. Lopussa pitää vielä kirjata, mutta samalla voi jutella.

Käynnin ei pitäisi olla vain suoritus – lääkkeet, hygienia, ruoka – vaan sen pitää sisältää myös keskustelua. Meillä sairaanhoitajilla on usein enemmän aikaa kuin lähihoitajilla, koska käynti sisältää esimerkiksi haavahoitoja tai verinäytteiden ottamista.

Vanhukset hoidetaan nykyään pitkään kotona. Hankitaan hellavahdit, ovihälyttimet, turvapuhelimet ja muut, jotta ihminen pärjäisi. Joskus tilanne mietityttää. Jos vanhukselle ei maistu lämmin ruoka, hän on alakuloinen ja lähinnä makailee sängyssä, olisiko parempi, jos hän pääsisi paikkaan, jossa olisi seuraa?

Puhumme tiimissä, jos asiakkaalla on virtsatieinfektio, harhaisuutta tai jotakin poikkeavaa, mutta yksinäisyydestä ei tule juuri puhuttua. Siitä ei pääse mihinkään, että joskus tuntuu kurjalta lähteä pois vanhuksen luota. Esimerkiksi puolison kuoleman jälkeen voi olla vaikea jatkaa elämää samassa asunnossa, kun kaikki muistuttaa yhteisestä elämästä. Elämäntilanteet vaihtelevat paljon. Joillakin lapset asuvat lähellä, mutta kaikilla ei ole lapsia tai he asuvat kaukana. Läheisin ihminen voi olla myös vaikka lapsuudenystävä, harrastuskaveri tai naapuri.

Olen tehnyt koko työurani ikääntyneiden parissa, ja tykkään työstäni tosi paljon. Työn suola on ihmisiin tutustuminen. Saan kuulla tarinoita vaikka evakkoreissusta tai kerrata yhdessä Emmerdalen käänteitä. Ajattelisin, että aito läsnäolo ja kiinnostus on keinoni lievittää yksinäisyyttä.

Monen ikääntyneen yksinäisyyttä voisi helpottaa, jos edes kerran viikossa joku hakisi autolla päivätoimintaan, jossa olisi tekemistä ja yhteinen ruokailu. Ehkä järjestöt voisivat kehittää uusia palveluja yksinäisyyteen.”

”Saaristosta löytyy vielä yhteisöllisyyttä”

Tuukka Järvenpää, ensihoitaja, 37, Varsinais-Suomen hyvinvointialue (Varha). Työskentelee Nauvossa ja Kemiössä.

”Yksinäisyydestä ei puhuta suoraan, mutta sen voi nähdä rivien välistä. Joskus tulee keikkoja, jolloin perillä odottaa jotakin muuta, mikä tehtävän koodi oli. Hätäkeskukseen ilmoitettu hengenahdistus tai rintakipu saattaa unohtua potilaalta nopeasti, ja aika pian huomaamme työparin kanssa, että ihminen kaipaa enemmänkin juttukaveria. Potilas on silloin usein vanhempi ihminen.

Meidän kontaktimme potilaaseen on aika lyhyt. Juurisyyhyn eli mahdolliseen yksinäisyyteen ei siinä ajassa ehdi paneutua. Joskus teemme työparin kanssa huoli-ilmoituksen, jos näyttää siltä, että ihminen ei enää pärjää kotona. Joskus voimme höpötellä hetken. Puitakin olemme kantaneet sisään, mutta koska ensihoidon tarvetta ei ole, emme voi viipyä kohteessa.

Työskentelen Nauvossa ja Kemiössä. Kuljetettavan kanssa joudutaan monesti odottamaan esimerkiksi lauttaa ja matkassa kuluu aikaa. Yksin asuvilla iäkkäillä riittää usein juttua, ja heidän kanssaan onkin mukava jutella.

Kollegojeni kanssa olemme huomanneet, että saaristossa on vielä yhteisöllisyyttä. Naapuria autetaan ja toisista pidetään huolta. Saaristossa eletään lauttojen takana, ja kelit voivat olla hankalat. Siellä on totuttu jo pitkään puhaltamaan yhteen hiileen. Samaa yhteisöllisyyttä näkee myös maaseudulla. Kaupungissa seinänaapuria ei välttämättä edes tunneta.

Saarilla ja maaseudulla näkee vanhuksia isoissa omakotitaloissa. Kun ikää tulee, monelle on korkea kynnys muuttaa lähemmäs palveluja, ja sen ymmärtää hyvin. Maaseudulla asuvat saattavat sinnitellä vaivojensa kanssa, koska matkat ovat pitkät. Ambulanssia ei välttämättä helpolla soiteta.

Kesällä saariston väkimäärä moninkertaistuu, mutta niillä tehtävillä en ole huomannut yksinäisyyttä.

Saaristossa on yllättävän vähän pitkäaikaisesta päihteiden käytöstä johtuvia tehtäviä. Kun aiemmin työskentelin Porissa, ei ollut sellaista vuoroa, ettei jotakin päihteisiin liittyvää tehtävää olisi ollut. Jonkin verran on sattunut tilanteita, joissa on juotu kotona yksin ja ehkä herätty yöllä ahdistukseen ja soitettu ambulanssi. Kun menemme paikalle, ensihoidon tarvetta ei löydy. On vain humala ja paha mieli. Saattaa olla, että taustalla on yksinäisyyttä tai tilanne on monen tekijän summa.

Luulen, että yksinäisyys ei tule vähenemään, koska vanhukset pyritään hoitamaan mahdollisimman pitkään kotona. Koronan jäljet näkyvät vieläkin. Harrastukset jäivät monilta, kun niihin ei päässyt pitkään aikaan.

Muistan Satakunnasta tapauksen, jossa sama potilas soitti viikoittain hätäkeskukseen. Usein oireet ilmaantuivat, kun omaiset olivat lähdössä. Mitään vakavampaa häneltä ei silti koskaan löytynyt, vaan ongelmat johtuivat yksinäisyydestä.

Meillä Varhassa potilaalle soittaa ensin sairaanhoitaja, jos hätäkeskus arvioi tehtävän kiireettömäksi. Sairaanhoitaja tekee hoidon tarpeen arvioinnin ja kartoittaa, mitä apua potilas tarvitsee. Tämä on vähentänyt paljon ensihoidon kiireettömiä tehtäviä.”

”Huonompikin seura otetaan”

Marianne Hulbekkmo, sairaanhoitaja, 37, Helsingin vankila. Työskennellyt pitkään myös asunnottomien parissa.

”Jokainen ihminen on jonkun lapsi. Työssäni näen, että äiti on usein se viimeinen ihminen, joka pysyy elämässä. Äiti on aina valmiudessa, odottaa ja toivoo, vaikka olisi lopulta joutunut ottamaan lapseensa etäisyyttä. Päihdesairaus on vaikea sairaus ja ymmärrän, että omaisten pitää suojata itseään ja asettaa rajoja. En voisi kuvitella hankalampaa tilannetta.

Olen työskennellyt yhteensä yli kymmenen vuotta Sörnäisten vankilassa ja asunnottomien parissa Hietaniemenkadun palvelukeskuksessa Helsingissä. Olen tehnyt paljon töitä varsinkin syrjäytyneiden miesten parissa.

Moni asiakas haluaisi elämänsä muuttuvan, mutta muutos tuntuu mahdottomalta. Päihteiden käytön lopettaminen on vaikeaa, jos tilalle ei ole mitään. Moni on ollut yksin aina ja on jo turtunut siihen. Vallalla on ajatus, että ihminen on hyvä, kun käy töissä ja saa lapsia – on kunnon veronmaksaja. On vaikea hyväksyä, että riittää, jos joku vain on. Moni syrjäytynyt kokee olevansa yhteiskunnalle taakka.

Näen yksinäisyyttä paljon, ja aihe on itselleni tärkeä. Asiakkaideni ystävät ovat usein mukana päihdemaailmassa. Siellä ystävyys on ailahtelevaa. Tarve kuulua porukkaan on suuri, joten huonokin seura otetaan hinnalla millä hyvänsä. Joskus mietin korvaushoitokäytäntöjä. Miksi lääkkeet on haettava joka päivä paikasta, missä tapaa muita käyttäjiä, omat vanhat kaverinsa?

Näen paljon ylisukupolvisia vaikeuksia. Vankilassa on isiä ja poikia tai veljeksiä. Useat asiakkaistani ovat rikkinäisistä oloista. Siksi rohkaisen elvyttämään suhteita omiin lapsiin – että ihminen näkisi arvonsa vanhempana. Lapsi ei tarvitse täydellistä vanhempaa. Riittää, että lapsi saa turvaa ilman väkivaltaa ja päihteitä.

Näen työssäni niin paljon yksinäisyyttä ja syrjäytymistä, että epänormaalista tulee normaalia. Toisaalta yksinäisyyden huomaaminen kertoo ehkä onnistumisesta työssä, sillä yksinäisyys paljastuu vasta aidossa kontaktissa. Yksinäisyyden tunne on kipeä, ehkä yksi kipeimmistä, mitä on. Työikäiselle yksinäisyys saattaa olla vielä isompi häpeä kuin vanhukselle, jonka yksinäisyys voi johtua siitä, että ystäviä on jo kuollut.

Vangit sairastavat paljon, ja vankilassa vastaanotolle pääsee helpommin kuin muualla. Monen elämä rauhoittuu vankeuden ajaksi. Kuunteleminen on tärkeintä, hoitajan ei tarvitse olla aina korjaamassa. Arvostan sitä, että minulle kerrotaan merkityksellisiä asioita. Päihderiippuvuuden edessä tulee nöyräksi. Haluan luoda toivoa ja auttaa luomaan olosuhteita, joissa muutos olisi mahdollinen. Mieleenpainuvimpia ovat tilanteet, joissa ihminen haluaisi lopettaa päihteiden käyttämisen, mutta ei pysty, koska kokee olevansa niin yksin ja on lopulta itsetuhoinen. Mieleen ovat jääneet myös tapaukset, joissa ihminen yöpyy mieluummin karussa hätämajoituksessa, jotta saisi olla muiden seurassa, eikä yksin kotona.

Olen nähnyt, miten kuka tahansa voi joutua asunnottomaksi. Kaikki asunnottomat eivät myöskään käytä päihteitä. Joukossa on korkeakoulutettuja ja mummoja ja pappoja, jotka ovat tehneet täyspitkän työuran. Puolison kuolema tai eläkkeelle jääminen voi olla käännekohta, jolloin alkoholia alkaa kulua tai talousongelmista tulee ylitsepääsemättömiä. Etenkin miehet jäävät silloin aika yksin. Miesten kuuluu edelleen olla kovia, eikä tunteita useinkaan näytetä. Poikien tunnekasvatuksessa on vielä tekemistä.

Yhteiskunta sulkee asunnottomat ulkopuolelle. Emme istu metrossa viereen emmekä katso silmiin, vaikka jokaisella on tarve tulla nähdyksi. Penkitkin on alettu valmistaa sellaisiksi, ettei asunnoton pysty niillä nukkumaan. Syrjäytyneiden kohtaaminen on ongelma myös terveydenhuollossa. Se johtuu ehkä tietämättömyydestä ja pelosta. Pitäisi luopua ajatuksesta, että päihdeongelma on itse aiheutettu. Syöpääkään ei paranneta ajatuksen voimalla.

Yksinäisyys näyttäytyy minulle yhteiskunnan epäonnistumisena. Pelkään, että ongelmat syvenevät, koska hallitus on leikkaamassa järjestöiltä paljon. Yhteiskunta muodostuu meistä kaikista. Toivon, että pidämme silmämme auki ja juttelisimme vaikka naapurin kanssa, emmekä aina tuijottaisi vain puhelinta. Toivon, että tarjoaisimme herkemmin apua ja myös pyytäisimme apua. Me ihmiset tarvitsemme paljon toisiamme.”