Asiakkaiden kanssa keskustelu hyvin herkistä, identiteettiin kuuluvista asioista herätti monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Niistä keskusteleminen ryhmässä, ohjaajan johdolla, oli tarpeen. Sen avulla oppi miettimään omia toimintatapojaan ja niiden takana olevia asenteita ja arvoja.
Olin toki ennen seksuaalineuvojakoulutusta miettinyt työnohjausta, mutta erilaiset projektit töissä eivät oikein antaneet aikaa ohjaukselle. Nyttemmin vähän harmittaa, sillä työnohjauksesta olisi saanut varmasti tarvittavaa tukea muutosten keskellä.
Kun aloitin työnohjauskoulutuksen, alko välittömästi myös koulutustyönohjaus. Eli meitä opiskelijoita on työnohjattu koko kolmevuotinen matkamme. Samaan aikaan kun olemme harjoitelleet työnohjausta tahoillamme, meitä on ohjattu ryhmäkeskusteluilla. Se on auttanut selventämään omaa, välillä aikamoisessa solmussa olevaa ajatusmaailmaa. Työnohjauksen tuoma tuki ja oppi on ollut korvaamatonta, enkä usko, että opiskeluni olisi antanut minulle näin paljon ilman samaani ohjausta. .
Muistellessani sairaanhoitajakoulutustani olen pohtinut, miksei meillä ollut työnohjausta oppimisen apuvälineenä? Etenkin siinä vaiheessa, kun opiskelijana lähdin harjoittelujaksoille, olisi työnohjauksesta ollut suurta apua. Kaikissa harjoittelupaikoissa henkilökunta ei todellakaan ollut valmis keskustelemaan asioista opiskelijan kanssa. Joissain paikoissa kun kahvihuoneeseenkaan ei ollut opiskelijalla asiaa, vaan heidät ohjattiin muualle.
Osa opiskelijakollegoistani kohtasi hyvin traumaattisia tilanteita harjoittelujaksoillaan, mutta defusing-istuntoihin heillä ei ollut asiaa. Tämä tapahtui kylläkin 90-luvulla, joten varmaankin asiat ovat paremmalla mallilla nykyään?
Nykyisen sairaanhoitajakoulutuksen perustuessa hyvinkin itsenäiseen opiskeluun, tiedon etsimiseen ja materiaalin tuottamiseen, olisi työnohjaus vallan mainio tapa luoda yhteisöllisyyttä, vuorovaikutusta ja toisilta oppimista. Tämä yksilökeskeinen aikakausi ja itsenäiseen työskentelyyn ohjaava koulutus unohtaa mielestäni sairaanhoidollisen työnteon ytimen: ryhmätyöskentelyn. Se tuntuu olevan kateissa jo pitkään työelämssä olleillakin.
Ryhmässä tulee pystyä toimimaan muita kuunnellen, turvallisesti omia mielipiteitään kertoen ja kompromisseihin kyeten. Ilman toista ei pysty työtään tekemään ja ryhmän jäsenet ovat kaikki yhtä tärkeitä lopputulokselle. Harjoittelujaksoilla työnohjaus tukisi opiskelijaa toimimaan ryhmässä, oppimaan ja oivaltamaan monia asioita niin itsestään, kollegoistaan kuin potilaistakin.
Onko joissain oppilaitoksissa työnohjaus mukana sairaanhoitajien koulutuksessa ja jos ei ole, miksei? Älkääkä vastatko: rahan takia.
Olisiko työnohjaus yksi keino vastavalmistuvien hoitajien uupumisen ja mielenterveysongelmien ehkäisyyn?
