Lene oli hyvin vakavasti sairas, ja anoreksia on mielenterveyden häiriöistä tappavin. Sairaudestaan huolimatta hänellä oli selkeästikin elämänjano, jota hän piti yllä valokuvaamisellaan. Halu parantua leijaili jatkuvasti taka-alalla, vaikka samaan aikaan hän yritti tappaa itseään. Ristiriita näiden kahden puolen kesken vaivasi häntä itseäänkin; toista kuuntelemalla teki väärin toista kohtaan.
En ole aikaisemmin kuullut anorektikon kertovan näin suoraan omia ajatuksiaan sairaudesta ja sen taustoista. Lene oli myös oivaltanut jotain hienoa elämästä: sen miten vaikeaa on antaa elämän muovautua oman näköisekseen ja silti ymmärtää elämän olevan ihmeellinen, arvoituksellinen lahja.
Mikäköhän tätä tätä ihmistä olisi auttanut? Tai muita hänen kohtalotovereitaan?
Lene sanoi monien ihmisten myös terveydenhuollossa pelkäävän anoreksiaa, ja siksi ankaruuden ja pakottamisen ajatellaan olevan keino puuttua asiaan. Ehkä se on niin? Ehkä me pelkäämme sairautta, joka ottaa niin tiukan otteen ihmisestä. Saako sen ote meidät tuntemaan itsemme voimattomiksi? Kyvyttömiksi auttaa? Ja auttaaksemmehan me tätä työtä teemme. Parantaaksemme. Ehkä meidän ammattilaistenkin on vaikeaa antaa elämän muovautua oman näköisekseen ja silti kohdella sitä lahjana?
Self portrait -dokumentti Yle Areenassa
Lue lisää:
Tehyläinen kertoo työstää syömishäiriöisten poliklinikalla
