Ei saa kiusata!

AIKAISEMMIN pohdin, kuka vastaa työilmapiiristä, ja totesin vastuun olevan jokaisella työtä tekevällä yksilöllä. Johtajilla on velvollisuus seurata sitä, miten työyhteisö ja sen yksilöt voivat. Heidän tulee reagoida ja puuttua, kun huomataan asioiden kulkevan väärään suuntaan. Omalla esimerkillään ja kulloisenkin työyhteisön pelisäännöillä johtajat asettavat raamit käyttäytymiselle. Luulisi asian olevan siis hyvin yksinkertaista. Mennään töihin, tehdään työ niin hyvin kuin osataan ja siinä samassa käyttäydytään hyvin ja kunnioitetaan kollegaa. 

MIKSI TYÖILMAPIIRI on kuitenkin niin monessa sosiaali- ja terveydenhuollon työpaikassa huono? Mittarit ja kyselyt kertovat nimittäin tällaisesta. Eikö tunnukin oudolta, että juuri ihmisten kanssa ja hyväksi työtä tekevät ammattilaiset eivät saa keskinäistä yhteistyötään toimimaan? Ammattilaiset, jotka ovat siis pitkälle koulutettuja, rautaisia ihmissuhdetyön osaajia, käyttäytyvät huonosti toisiaan kohtaan ja kiusaavat. Aikuiset ihmiset. 

SUOMESSA KIUSATAAN kollegaa useammin kuin muualla Euroopassa. Aika surullista – ja noloa – olla tällaisen tilaston kärkipäässä. Meillä on erilaisia lakeja, suosituksia ja säädöksiä työelämää ohjaamassa. On ohjeita erilaisista toimenpiteistä, interventioista ja sanktioista, jos sääntöjä rikotaan. Miksi asiaa ei silti saada järjestymään ja esimerkiksi työpaikkakiusaamista loppumaan? 

Mietinkin, löytyykö kiusaamiseen sekä huonoon käytökseen tiedostamattomia syitä ja taustavaikuttajia, joita emme tunnista? 

MONI TYÖ tällä alalla on henkisesti hyvin kuormittavaa. Työstä aiheutuva, kasaantuva stressi lisää myötätuntouupumuksen todennäköisyyttä. Myötätuntouupunut saattaa muuttua jossain vaiheessa kyyniseksi suojatakseen itseään. Joku kokee burn outin.

Henkisesti äärirajoillaan työskentelevä ihminen ei varmastikaan jaksa olla hyvä kollega. Joku tiuskii, muuttuu alati negatiiviseksi ja kaikesta valittavaksi, vetäytyy omiin oloihinsa. Matala palkka vaativasta työstä ja vähäinen työstä saatu arvostus saa jonkun kyllästymään työhön. Miksi antaa parastaan, kun työnantajakaan ei sitä tee? Koska palkka on kuitenkin hankittava, jäädään työhön ja paha olo jaetaan auliisti eteenpäin työtovereille. Samalla mielentila tarttuu kollegoihin ja tunnetila alkaa olla kollektiivisesti negatiivisen puolella. Kun yhtälöön lisätään jatkuvat organisaatiomuutokset, sote-väännöt ja tehokkuusvaatimukset, on resepti valmis. Tämän reseptin lopputulos on, valitettavasti kyllä, kitkerän makuinen. 

IHMISEN PAHA OLO tuppaa purkautumaan jollain lailla, johonkin. Joku päätyy sairaslomalle, yksi käyttäytymään epäammatillisesti ja toinen alkaa kiusata työtoveriaan. Kiusaamiselle tulee työpaikalla kuitenkin olla nollatoleranssi. Huonoa käytöstä ja kiusaamista kuulee liian usein selitettävän sillä, että ”hän on voimakas persoona” ja että ”hän on sellainen, mutta osaa tosi hyvin työnsä”. Meistä varmasti ihan jokainen on kuullut nämä lauseet ja lausunut niitä myös itse. 

KIUSAAMINEN ON AINA VÄÄRIN. Eikä se ole uhrin vika. Kiusaaminen heikentää koko työyhteisön hyvinvointia - puhumattakaan kiusaamisen kohteeksi joutuneen yksilön hyvinvoinnista. Kiusaaminen on aikuisellekin henkisesti vaikeaa. Se jättää arvet ja syö luottamusta kanssaihmisiin.

Ja kuten tiedämme - luottamus ei rakennu helposti uudestaan.