Mistä tiesit, että hoitoala on sun juttu?

Yrittäjänä olin viime kesänä niin onnellisessa asemassa, että pystyin pitämään heinäkuussa kuukauden yhtämittaisen loman. Kun osa Suomea pysähtyi, pysähdyin minäkin. Olin paiskinut hommia pitkin kevättä, jotta voisin levätä ennen uuden alkua. Se tarkoitti sitä, että oli myös aikaa ajatella, koska helteiden takia ei jaksanut oikein tehdä muuta kuin löhötä mökkipihassa. Siellä mieleeni palasikin aina välillä kysymys, joka minulle oli esitetty kerran pari kesän aikana: "Hoitoala, kiinnostava veto sulta. Mistä tiesit, että hoitoala on sun juttu, silleen oikeasti?"

Rantatuolissa yritin muistella, milloin hoitoala ja ensihoito olivat astuneet ajatuksiini ensimmäisen kerran. Muutama vuosi siitä kai oli kulunut. Mutta vasta toisena koronakeväänä päätin, että nyt laitan hakupaperit vetämään.

Vaikka olin ollut skeptinen pääsykoemenestykseni suhteen, touko-kesäkuun vaihteessa sain tietää päässeeni opiskelemaan. Tuona aamuna, kun kävin kurkkimassa Opintopolkua netissä ja näin tulleeni valituksi, itkin ja nauroin yhtä aikaa. Opiskelun aloittaminen tuntui nimittäin mahtavalta, silloin toki vasta ajatuksen tasolla.  

Kesällä pyrin keskittymään hetkeen ja yritin olla innostumatta liikaa tulevasta. Kun elokuun alussa puolisoni palasi töihin ja puolivälissä kuuta alkoi lapsellakin koulu, minulla oli vielä viikko odoteltavaa. Sen sijaan, että olisin ollut aina vain innoissani lähestyvästä muutoksesta, huomasin, kuinka tunteet alkoivat pompsahdella laidasta laitaan. Toisina päivinä kuherruskuukausi oli ohi ennen kuin alkoikaan, toisina päivinä tulevat opinnot tuntuivat parhaalta päätökseltä koskaan. Kun sitten ennen koulunalkua ilmoittauduin ykkösjakson kursseille, konkretisoi se tulevan ihan uudella tapaa. Syksyn lukujärjestystä tutkiessani tunsin oloni kauhistuneeksi, ja minua alkoi epäilyttää. 

”Mihin ihmeeseen olet ryhtymässä”, huomasin ajattelevani yhtenä elokuisena aamuna. ”Ajattele, miten paljon helpompaa olisi pysyä tutussa vanhassa: kirjoittaa ja valmentaa ja tehdä asioita, joissa sinulla on pitkä kokemus ja joissa tiedät olevasi hyvä. Vielä ehtisit sanomaan, että et tulekaan. Ja mistä muka tiesit, että hoitoala on sun juttu, silleen oikeesti?”

Pakko sanoa, että hetken aikaa herkuttelin ajatuksillani, toki melko huvittuneena. Se vasta olisikin, jos nyt iskisin jarrut pohjaan. Yllättäisin monet – vieläpä toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Onneksi jatkoajatukset torppasivat nopeasti aiemmat: ”Juu ei. Nyt hypätään kylmään veteen, ja kuten juoksukisoissa on tapana sanoa, mennään päätyyn asti.”

Mutta miksi minua alkoi epäilyttää? Nythän olin tietoisesti hakenut muutosta. Olin jo pitkään pyöritellyt vaihtoehtoja mielessäni. Olin mennyt pääsykokeisiin ja saanut opiskelupaikan. Tällä kertaa en ollut tehnyt niin kuin joskus aiemmin. Olin nimittäin varmasti lukemattomia kertoja jäänyt odottamaan, että jotain tapahtuu, enkä itse ollut laittanut tikkua ristiin, en, vaikka silloinkin olisin halunnut muutosta.

Joskus vain on helpompi olla toimimatta, jotta ei tarvitse tehdä päätöstä, varsinkaan, jos päätös on vaikea. Sillä onhan elämän suunnan muuttaminen ja samalla myös hyvinvoinnista ja tyytyväisyydestä uudella tavalla vastuun ottaminen usein asia, joka vaatii paljon ja nimenomaan vain itseltä. Kukaan muu ei voi tehdä päätöksiä meidän puolestamme. Kukaan muu ei voi tehdä meistä tyytyväisempiä. Kukaan muu ei tiedä, millaiset ratkaisut sopivat juuri meille parhaiten. Ja välillä on niin, että emme taida tietää itsekään, ja joskus pelkää valitsevansa väärin. 

Opintoja on takana nyt neljä viikkoa, ja tahti on todella rapsakka. Pääkoppani on varsin kovilla päivittäin saadessaan vastaanottaa ja prosessoida kasapäin uutta tietoa. Koulutovereiden nimet onneksi pysyvät päässä jo joten kuten, ja ryhmätyöt sujuvat paremmin kuin uskalsin kuvitella. Moni opintokokonaisuus on alkanut, ja ensimmäinen harjoittelupaikka on etsinnässä. Tapahtuu paljon uutta ja paljon samaan aikaan. Paljoon kerralla olen tottunut myös aiemmin, ja uusi vaikuttaa kiehtovalta. Mutta mistä sitten tiesin, että hoitoala on mun juttu?

No en mistään. En tiennyt pääsykokeissa, en kesän lopussa, en tiedä vieläkään. Mutta jos en olisi uskaltanut mennä pääsykokeeseen tai olisin jättänyt opiskelupaikan vastaanottamatta, en olisi koskaan edes saanut tietää. 

Kuitenkin uskon, että se lupaa hyvää, kun illalla painaa päänsä tyynyyn kiitollisena kaikesta. Ja kun aamukahvilla tutkii päivän ohjelmaa innostuneena, että mitähän tänään saan kokea: oi, aseptiikkaa ja lääkelaskuja, miten mielenkiintoista! Ja melkeinpä päivittäin toteaa jollekin ihmiselle, että olipa kyllä hyvä veto tämä ensihoitajalinja. Että tämä tuntuu ihan omalta jutulta. 

Ja nimenomaan tuntuu. Kaikkia asioita ei voi aina tietää, saati järjellä ratkoa. Varsinkaan etukäteen. Joskus vain sisimmässään tuntee, mistä uusi polku elämässä saattaa alkaa. Ja sitä minne se vie, sitä pitää vain jäädä kokemaan.