Koulu on tältä erää taas paketissa, ja nyt on kesä aikaa painaa hommia – ja suorittaa rästitehtäviä, joita en saanut maaliin toivomallani tavalla, ensimmäistä kertaa koko opintojeni aikana.
Olen jo maininnutkin, että talvi oli haastava. Myös motivaatio laahasi kuten potilaan happisaturaatio konsanaan, ja heikoimpana hetkenä mietin jopa koulun keskeyttämistä tai tauolle jättämistä. Ne ajatukset kuitenkin unohtuivat, onneksi, koska varsinkin keskeyttäminen olisi ollut tyhmintä ikinä.
Nyt katseeni on tiukasti ensi vuoden huhtikuussa, jolloin aion valmistua neljän vuoden urakoinnin jälkeen. Minusta tulee ensihoitaja AMK. Siitä ei ole enää pienintä epäilystäkään.
Tämä on ollut matka, jollaista en voi kellekään suositella. Itse asiassa en voi kuin ihmetellä, että olen selvinnyt ensihoitajaopintojeni polulla jo tänne saakka, ja että vasta tämän kolmannen vuoden keväänä tipuin koulutoverieni matkasta.
Alkuvuoteen asti olin onnistunut suorittamaan kaiken aikataulussa, eikä mitään ollut rästissä. Kuitenkin kun stressi koko elämästä hipoi talvella äärirajojaan, päätin, että teen opinnäytetyöni valmiiksi vasta kesän ja syksyn aikana. En tiedä muista opiskelutovereistani, mutta uskon, että en ole ainoa, joka ajautui tekemään vastaavan ratkaisun. Eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä – kun keskittyy omiin asioihinsa, syntyy lopulta valmista. Sen sijaan, että miettisin kaiken aikaa, mitä minulla on tekemättä, keskityn siihen, kuinka pitkälle olen jo tullut ja mitä kaikkea osaan.
