Kaikkein vaikeinta on juuri ennen muutosta parempaan

Opiskelumotivaatio oli hukassa kuukausia, ja juuri ennen käännettä parempaan harkitsin jopa ensihoitajaopintojen tauolle laittamista tai keskeyttämistä kokonaan. Jälkimmäinen olisi ollut tyhmintä ikinä, sillä opintopisteitä on kasassa juuri tänään jo 160. 

Talvi oli raskas, kuten olen maininnut. Eikä vain opintojen parissa, vaan kaikessa arjessa.

Opiskelu aikuisena on tuonut mukanaan pulmia, joita en opintojen alussa osannut nähdä tai edes kuvitella. Haasteet ihmissuhteissa, jaksamisessa, vanhojen töiden tekemisessä ja taloudellisissa asioissa tuntuivat pitkän ja pimeän talven ajan liian synkiltä. Mielessäni kävi jopa se, että kerta kaikkiaan lyön hanskat tiskiin, unohdan koko homman ja keksin jotain muuta. Onneksi en kuitenkaan luovuttanut, sillä jälleen kerran kaikista vaikeinta ja stressaavinta näytti olevan juuri ennen äkillistä muutosta parempaan. 

Opinnäytetyö tosin ei ole edistynyt aikataulussaan paitsi ehkä ajatuksen tasolla. Viestittelin kuitenkin opettajien kanssa ja ymmärsin, ettei haittaa mitään, vaikka työ valmistuu vasta kesän aikana ja saan siitä opintopisteet syksyn kuluessa. Samaa totesi myös koulukaverini, johon törmäsin töissä. ”Meillä on vielä vajaa vuosi aikaa, joten ehdit kyllä”, hän sanoi.  Se tuntui lohduttavalta. 

Toivoa antoi myös yhtäkkinen fiilis töissäni sairaankuljettajana eräässä työvuorossa. Erään potilaan kohdatessani tajuntaani pöllähti jostain ajatus: Ajattele, tässä sä olet ihan uusissa hommissa, joita et jokunen vuosi sitten osannut edes kuvitella tekeväsi, ja osaat toimia tämän potilaan kanssa. On tää vain niin mahtavaa, ai että!

En täysin osaa pukea sanoiksi, mikä lopulta käänsi motivaation kelkan ihan toiseen suuntaan. Sen ymmärrän, että siihen liittyvät vanhat sekä uudet työt ja oman taloudellisen tilanteen parantuminen ainakin syksyyn saakka. Kun nihkeän talven jälkeen sain yhtäkkiä useamman tarjouksen yrittäjänä läpi, ja myös kesätyöt kolkuttelevat kulman takana, stressi kai jotenkin laukesi, ja kouluasiatkin alkoivat kiinnostella. Huomasinhan jo talvella, että kun jatkuvasti pohdin, mistä saisin töitä, jotta voisin opiskella ja olla viikkotolkulla palkattomassa työharjoittelussa, ei pääkoppaan mahdu muuta. 

Opintoja ei ole enää paljon jäljellä. Kahdeksan palkatonta työharjoittelua on takana, ja kolme odottaa tekijäänsä. Niistä kahteen – päivystysharkkaan ja psykiatriseen harkkaan – pyrin saamaan itselleni työsopparit, olenhan silloin jo liki valmis ensihoitaja-sairaanhoitaja. Viimeisen hoitotason syventävän työharkan haluaisin mennä tekemään Lappiin. 

Kolmas vuosi on ollut mielestäni opinnoissa raastavin. Nyt odotan ja toivon, että loppumatka on sopivan haastavaa, mutta silti rentoa laskettelua kohti maalia. Maalia, jota en vielä viisi vuotta sitten osannut elämääni odottaa ja jonka saavuttaminen tuntui vielä kuukausi sitten täysin mahdottomalta. Vaikka lähestyn maalia tällä hetkellä pienin askelin jaksan olla valinnastani kiitollinen. Kuljen taas kadun aurinkoisella puolella. 

Kuulemisiin!

Jenny