Innostuksesta epätoivoon, ahdistuksesta onnelliseen loppuun?

Seuraan Instagramissa muutamia ikätovereitani, jotka ovat alkaneet nelikymppisinä opiskella ensihoitajaksi. He iloitsevat täysillä elämänmuutoksesta, ovat innoissaan kaikesta, ja simulointipäivä koulussa on parasta ikinä. He kokevat hypyn tuntemattomaan kiehtovimmaksi asiaksi mitä elämässä saattoi tapahtua. He kokevat löytäneensä omiensa joukkoon. He innostuvat uuden oppimisesta ja osaavat nauraa sille, mikä haastaa. He ovat aivan fiiliksissä, ja tunnistan heistä itseni. 

He ovat ihan kuin minä – siis silloin opintojeni alkuvaiheessa. Hehkutin fiiliksiäni ilman rajoja ja sain pariinkin otteeseen kuulla, että voi kuule tyttö, vielä se hymy hyytyy. 

Mutta viime aikoina on ollut vaikeaa, oikeastaan syksystä lähtien. Haluaisinkin takaisin nuo alkuajat, jolloin olin huoleton ja vähintäänkin kuvittelin, että tuli vastaan mitä ikinä, asiat järjestyvät aina. Opinnot ovat haastaneet, kuormittaneet ja saaneet epäilemään valintojani. Lisäksi muukin elämä on ollut vähän päälaellaan.

Paikoin on ollut kateissa myös ilo. On ollut vaikeaa iloita onnistumisista opinnoissa, kuten hyvin sujuneista työharjoitteluista pelastuslaitoksella ja psykiatrisella osastolla. Sen sijaan olen laskenut kuukausia opintojen loppuun. Olen stressannut arkisista asioista, kuten toimeentulosta ja yrittäjän töiden määrästä, vähän jaksamisestakin. On ollut haastavaa keskittyä opinnäytetyön kirjoittamiseen, kun koko ajan pyörii päässä se, mistä toimeentulo tuleville kuukausille. 

Kun aloitin opinnot, minulla oli töitä yrittäjänä kuten ennenkin. Sitten maailma muuttui, ja yritykset kiristivät budjettejaan. Toki teen keikkatöitä hoitajana, mutta valitettavasti esimerkiksi palkattomien työharjoittelujen aikana en vain jaksa enkä edes halua olla palkkatöissä viikonloppuja tai vapaapäiviä. En nimittäin koskaan enää halua nipistää nukkumisesta, palautumisesta enkä liikunnasta, sillä tiedän, että sille tielle kun lähtee, niin ei hyvä heilu. 

Samalla mietin, että miten ihmeessä edes kuvittelin, että tuosta vain opiskelen itselleni neljän vuoden aikana uuden ammatin ilman että mikään muu arjessa muuttuisi tai että haasteita ei olisi.

Mutta siitä olen kiitollinen, että seuratessani näitä elämäniloisia, energisiä ja innokkaita ensihoitajaopiskelijan alkuja en käy kommentoimassa, että kuule tyttö, vielä se hymy hyytyy. Sen sijaan ammennan heistä kaiken mahdollisen inspiraation ja ilon. Toivon, että minunkin tarinani päättyy vielä samoissa fiiliksissä. 

Toivon, että ensihoitajaopinnoissa on se sama draaman kaari kuin aikakauslehtien henkilötarinoissa. Vaikka matka on kivikkoinen ja (erään instagram-seuraajani lohduttavia sanoja lainatakseni) loppusuoralla hapottaa eniten, lopputulos on onnellinen. 

Ihanaa pääsiäisen jälkeistä aikaa, kuullaan taas! 

Jenny