Täysin uuden alan opinnot olivat pyörineet mielessäni jo pitkään, mutta vaativa päivätyö yhdistettynä sivutoimiseen yrittäjyyteen ei jättänyt tilaa uudelle. Sitten alkoi tuntua siltä, että en voisi loputtomiin lykätä haaveitani. Nuoremmaksi en muuttuisi, enkä samalla voinut olla ajattelematta, että työvuosia on edessä, jos ei kolmeakymmentä, niin liki sitä. En pystyisi tekemään niin pitkään sellaisia töitä, joita kohtaan en tuntenut enää samaa paloa kuin aiemmin. En ehkä pystyisi myöskään antamaan itselleni anteeksi, jos en uskaltaisi mennä kohti haaveitani ja tavoitteitani ja sitten eläkkeellä harmittelisin, että olisinpa uskaltanut.
Olin siis onnekas, koska tiesin, mitä kohti halusin kulkea, kun vain oikeasti tohtisin. Tiesin, että esimerkiksi moni ikäluokkaani oleva tuttava ja entinen kollega etsi kuumeisesti uutta suuntaa, mutta ei tiennyt, mitä ammatillisesti halusi. Minä tiesin, ja vaihtoehtoja oli kolme mielestäni yhtä hyvää: minusta tulisi poliisi, ensihoitaja tai nuorisotyöntekijä. Halusin kliseisesti tehdä jotain, jolla on merkitystä. Jotain, jolla on merkitystä minulle, jolla on merkitystä muille ihmisille ja yhteiskunnalle.
Olen sosiaalinen ja auttavainen luonne ja hyvä ihmisten kanssa. Alkoi tuntua, että nämä lahjani menevät hukkaan aiemmissa hommissani. Toimittajan työssäkin oltiin pitkälti enää puhelimessa ja tietokoneella.
En kuitenkaan suin päin sännännyt kohti uutta, vaan ensin muokkasin työnkuvaani. Olin aiemmin vaihtanut kirjoittavan toimittajan työn ensin tietokirjojen kustannustoimittajan työhön ja myöhemmin tuottajaksi ja asiakkuuspäälliköksi. Olin unelmatöissä, mutta en lopulta kuitenkaan omissa unelmatöissäni. Se kaikki oli vain tekohengitystä. Oli tullut aika muuttaa suuntaa ja olla rohkea. Se tuntui samaan aikaan kauhealta ja ihanalta. Vuodenvaihteessa jättäydyin kokopäiväiseksi yrittäjäksi valmentamaan kuntojuoksijoita, kirjoittamaan lehtijuttuja, luennoimaan ja kannustamaan ihmisiä voimaan paremmin. Samalla päätin hakea tulevana keväänä opiskelemaan.
Nyt takana on huikea kolmen viikon kokemus uudesta. Vaikka vieläkin tuntuu hullulta vaihtaa johonkin, jossa en oikeasti osaa mitään ja olen täysin keltanokka, en voisi olla onnellisempi opinnoistani. En, vaikka Instagramissa muutama varoitti minua jo kesällä, että vielä se hymy hyytyy ja ilo vaimenee. "Olet vaihtamassa kovalle alalle!"
Suurin osa onneksi tsemppasi kuullessaan uusista tuulista. Ja onnekseni tunnen useita hoitoalalla työskenteleviä, jotka ovat jaksaneet kannustaa ja keskustella ja kertoa myös alan hyvistä puolista. Elämänkokemusta on itselleni karttunut monenlaista, enkä koe katsovani uutta polkuani saati elämää itsessään ollenkaan ruusunpunaisin silmälasein. Ja vaikka suuri osa kouluni opettajista on kanssani samaa ikäluokkaa ja suuri osa luokkalaisistani voisi olla lapsiani, tunnen olevani omieni joukossa. (Eikä kukaan sitä paitsi ole tehnyt numeroa iästäni, ja meitä hieman aikuisempia on luokallani kaksi muutakin.)
Kodistamme kouluihin suuntaa aamuisin sekä viidesluokkalainen että minä, ja se tuntuu niin oikealta ja innostavalta.
Tervetuloa siis seuraamaan matkaani hoitotason ensihoitajaksi. Veikkaan, että se tulee sisältämään ainakin paljon erilaisia tunteita epätoivosta iloon. Perheellisenä voi olla haastavaa yhdistää täysin uuden alan opinnot ja yrittäjyys, mutta olen niin onnellinen jo pelkästään siitä, että olen uskaltanut kokeilla ja mennä kohti haaveitani.
Ihminen kasvaa ja unelmat muuttuvat. Se on inhimillistä.
