No, sitten joskus saapuikin elämääni varsin nopeasti, kun työharjoittelu sairaalan kuntoutusosastolla pääosin vanhusten kanssa alkoi nyt marraskuussa. Se pelotti, koska takana oli vasta 2,5 kuukautta uuden alan opintoja. Pelkäsin kahta asiaa: miten minut otetaan vastaan harkkapaikassani ja mitä tapahtuu, kun joudun tekemisiin vieraiden ihmisten ulosteiden, virtsan ja vaikka oksennuksen kanssa? Entä miten suhtaudun avannepussiin, kuinka osaan kohdata raajansa menettäneen ihmisen tai kykenenkö edes katsomaan syvää haavaa?
Pelkoni saattavat kuulostaa
lapselliselta, mutta ennen työharjoittelun alkamista ne olivat itselleni erittäin todellisia.
Ja kuinkas sitten kävikään?
Mitä ensimmäiseen pelkooni tulee, minulla on tunne, että tulen henkilökunnan kanssa hyvin juttuun. Alusta asti olen esitellyt itseni kohtaamilleni uusille työkavereille näin: Moikka, olen Jenny, täällä työharjoittelussa. Haluan oppia, vaikka en osaa. Olen mielelläni avuksi, jos pystyn.
Olen utelias ja aktiivinen. Jo toisen päivän päättyessä kuulin, että olen myös omatoiminen. Kolmantena päivänä naispuolinen kollega kutsui reippaaksi tytöksi. Kumpikin palaute tuntui mukavalta.
Ja millainen sitten olen ollut? Se oma, tavallinen itseni. En ole yrittänyt olla reippaampi kuin olen, mutta olen toki innokkaasti puskenut itseäni uusiin tilanteisiin, kun siihen kerran on loistava mahdollisuus. On ihan eri asia tehdä asioita oikeiden ihmisten kanssa kuin harjoitella niitä koululla nukeilla tai koulukavereilla.
Ensimmäinen vaipanvaihto jännitti, mutta ihme kyllä kädet olivat vakaat verensokeria mitatessa tai insuliinia pistäessä. Vaikka välillä unohdan liukulakanan, pähkinäpallon, kääntötelineen tai jonkin muun apuvälineen nimen, olen oppinut käyttämään monenlaisia. Olen auttanut ihmisiä sängystä ja ihmisiä sänkyyn. Olen syöttänyt aamupalaa, vienyt vessaan, pessyt liikuntakyvytöntä ihmistä, vaihtanut ulosteisia lakanoita ja putsannut haavaa. Olen riisunut ja pukenut, pessyt niin ylä- kuin alapäitä ja rasvannut hilseilevää ihoa. Olen poistanut leikkaushaavan kiinnikkeitä ja katsellut muistisairaan lapsuuskuvia. Olen irrottanut sisältönsä pitkin poikin falskanneen avannepussin pohjalevyineen ja siivonnut sotkun. Olen ollut läsnä, lohduttanut vierasta ihmistä ja ottanut kädestä kiinni.
Olen kirjaimellisesti käärinyt vilutakkini hihat ja ryhtynyt hommiin, ilman pelkoa. Uskon, että sekä uusi miljöö että ammattirooli (vaikkakin vielä tässä vaiheessa opintoja vielä ohuen ohut) ovat tehneet asioista luonnollisia. Muussa ympäristössä hankalalta tuntuvista asioista on tullut asioita, jotka tulee hoitaa ja saada parhaaseen mahdolliseen kuntoon, jotta ihmisellä olisi hyvä olla. Tai edes paras mahdollinen olla, jos pysyvä hyvä ei ole mahdollinen olotila.
Eräs aiemmin kätilönä toiminut kaverini totesi minulle: Se on oikeasti niin, että kun sen työasun laittaa päälleen, niin se arkinen ihminen jää. Esiin astuu hoitaja, joka tekee sellaisia asioita, joita ilman sitä työasua ei ehkä tekisi.
Turhaan pelkäsin.
