Ensimmäinen työharjoittelu konkretisoi ajatuksen: Minusta tulee hoitaja

Ensimmäinen työharjoittelu – perushoito – on nyt taputeltu. Matkani määränpää todella konkretisoitui tämän kolmen viikon aikana: minusta tulee hoitaja. En ollut osannut ajatella asiaa ihan niin konkreettisesti pelkästään koulussa ollessani. Kun sitten pääsin tositoimiin oikeassa ympäristössä, aloin todella ymmärtää, mitä kohti olen matkalla. 

Nyt oloni on yhtä aikaa haikea, helpottunut, innokas, ja ihmeissään. Sairaalaan meni huomattavasti epävarmempi hoitajaopiskelija kuin mitä sieltä poistui.

Olen onnellinen, että opintojen jatkaminen tuntuu yhä hyvältä ajatukselta ja halu oppia lisää on kasvanut entisestään. Olisi saattanut käydä toisinkin, sillä minulla ei ollut hoitotyöstä mitään kokemusta. En oikein edes tiennyt, mitä odottaisin harjoittelujaksolta. En osannut kuvitella, miltä sen jälkeen tuntuisi.  

Kolme viikkoa meni yhdessä hujauksessa ja tuntui tosi lyhyeltä ajalta. Vietin koko ajan samalla osastolla lukuun ottamatta yhtä viikonloppua, jolloin olin vastaavalla naapuriosastolla.

Opin tuntemaan kuntoutujia, työkavereita ja osaston tapoja. Viimeisen iltavuoron loppuessa tuntui siltä, että juuri kun olen alkanut oppia ja sopeutua, pitääkin lopettaa. No, seuraava sisätautien harjoittelu alkaa jo neljän kuukauden päästä ja on kestoltaan seitsemän viikkoa. Sinne menoa tuskin jännitän enää, nyt kun olen päässyt jo hieman sisään sairaalamaailmaan. 

Työharjoittelusta kerrotaan monenlaisia tarinoita, ja itseänikin hermostutti ennen harjoittelun alkua se, miten minuun suhtaudutaan.

Korviini oli kantautunut kauhutarinoita ohjaajista, joita opiskelija ei voisi vähempää kiinnostaa, ja siitä, että mitä innokkaampi opiskelija, sitä tarmokkaammin häntä saatetaan toisinaan lannistaa. Kumpikaan ei toteutunut omalla kohdallani, vaan tunsin ihan oikeasti itseni osaksi aivan mahtavaa porukkaa.

Toki työharjoittelun sujumiseen varmasti vaikuttaa paljon myös oma asenne ja halu oppia ja päästä tekemään. Itse änkesin jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen, jos en heti tekemään, niin ensin tarkkailemaan ja sitten tekemään, jos se vain oli mahdollista. Sain jo monenlaisia merkintöjä kliinisen hoitotyön passiin, johon keräsimme kirjauksia ja joka tulee kulkemaan matkassamme harjoittelusta toiseen. Nyt siellä on kirjaukset esimerkiksi avannehoidosta, hakastenpoistosta, haavanhoidosta ja intiimipesusta.  

Vaikka innostuin kliinisistä taidoista ja niiden kehittämisestä, parasta työharjoittelussa olivat ihmiset: niin kollegat kuin kuntoutujatkin. 17 vuoden työskentely toimittajana on tehnyt minusta varsin hyvän ihmisten kanssa. Osaan olla läsnä kiireenkin keskellä ja kuunnella. Kumpikin taito riittää silloinkin, kun ei ole sanoja.  

"Olet ystävällinen, sinulla on sydän paikallaan, annat aikaasi minulle", sain kuulla useaankin otteeseen. Nuori kollega kutsui mahtavaksi persoonaksi. Toivon, että jatkossakin pystyn tekemään ja saan tehdä hoitotyötä juuri noin kuten näin matkani ensimetreillä. Toivon, että arvoni eivät katoa kaiken työmäärän, kiireen ja turhautumisen alle. 

Kun stressi ja kiire uhkaavat vyöryä päälle, pyrin muistamaan paitsi ensimmäisen työharjoitteluni ja saamani palautteen myös erään opettajani sanat ensimmäisiltä koulupäiviltäni: "Vaikka potilaalla ja hänen tilanteellaan voi olla kiire, ihan hengenhätä, ensihoitajalla ei ole koskaan."