Koulun alkaessa olen vähentänyt työntekoa radikaalisti. Olen säästänyt entisessä elämässäni noin neljän kuukauden puskurin ja teen oikeastaan vain ne keikat, joita minulta pyydetään, oli kyse sitten juoksuvalmennuksesta tai sisällöntuottamisesta. Ensimmäistä kertaa varmaan ikuisuuksiin en koe raha-asioista stressiä, vaan olo on luottavainen, vaikka en itse aktiivisesti etsi töitä. Hommia on sen verran, että pystyn juuri ja juuri kattamaan pakolliset kuluni. Mitä muihin hankintoihin tulee, olen huomannut, että ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Hätätapauksessa auttaa puskuri.
”Tentti on kolmen viikon päästä, ja sitä varten kannattaa alkaa valmistautua tänään, viimeistään huomenna”, opettaja toteaa. Katselen kalenteriani ja tulen siihen tulokseen, että aikaa on riittävästi, vaikka fysiologian ja anatomian alue on laaja. Alan katsoa luentoja. Ne ovat netissä, ja aina saatavilla. Teen samalla muistiinpanoja, joita luen myös. Itselläni toimii parhaiten se, että kirjoitan asiat ylös, ihan kynällä paperille.
Aika kuluu, ja yhtäkkiä huomaan, että on mennyt viikko, enkä ole opetuksen seuraamista lukuun ottamatta tehnyt mitään tentin eteen. Aloitan loppukirin tenttiä edeltävänä viikonloppuna. Luen ulkomuodoltaan jykevää Människokroppen-kirjaa myös iltasaduksi sängyssä.
"Arvatkaa, mikä on henles slynga?" viihdytän puolisoani ja vitosluokkalaista ruokapöydässä. Kerron heille opettelemaani nippelitietoa verenkierrosta, suolistosta ja virtsateistä. Puolisoni laittaa kädet korvilleen, koska ei herkkänä ihmisenä halua kuulla, mitä hänen elimistössään tapahtuu juuri nyt. Sama juttu oli, kun katsoimme ruotsalaista poliisisarja Tunna Blå Linjeniä. Aina kun siinä elvytettiin, hän katsoi muualle ja kysyi, joko se on ohi.
Vaikka tämä toisinaan huvittaa minua, en tietenkään halua kiusata toista. Olemme tässä asiassa erilaisia, ja hyvä niin. Minähän se ensihoitajaopiskelija olen, ei hän. Viidesluokkalainen sen sijaan on kiinnostunut, ja huomaan, että myös hänen koulukirjassaan käsitellään osittain samoja asioita. Toiset asiat jäävät päähäni helpommin kuin toiset. Olen tyytyväinen, että osaan edes jotain, vaikka tuskin tarpeeksi.
Ennen tenttiä on kuitenkin olo, että olisi pitänyt opiskella enemmän. Paljon enemmän. Opettaja oli oikeassa. Opiskelu olisi pitänyt aloittaa heti. Ennen tentin aloitusta hengitän syvään usean kerran. Pyrin rentoutumaan ja nauttimaan tästäkin. En muista, milloin olen viimeksi tenttinyt – ehkä joskus 20 vuotta sitten? En ole vuosiin opiskellut päivälinjalla, ja Suomen urheiluopistoon tekemäni ja loppusuoralla oleva valmentajan ammattitutkintoni on ollut näyttökokeiden tekemistä ja itsenäistä etenemistä. Teen parhaani ja päätän ottaa opikseni.
Seuraavana aamuna avaan tietokoneeni melkeinpä ennen kuin silmäni. Sähköpostissa odottaa ilmoitus tenttisuorituksesta – hyväksytystä sellaisesta! Vaikka olen helpottunut, saamani kakkonen hieman kaivelee. Olisi nyt ollut edes hyvä tyydyttävän sijaan, mutta on vain yksi ihminen, jota voisin syyttää, jos haluaisin. Peiliin katsoessa näen hänet.
Ilokseni huomaan, että aikuisen minäni ajattelutapa on erilainen kuin nuoremman minäni. Jos nuorempana oli toiveeni selvitä läpi tenteistä, nyt toiveeni onkin oppia asiat oikeasti. Toki mahdollisimman hyvä arvosana olisi mukava, mutta se ei tosiaankaan tule ilmaiseksi. Eikä kyse ole enää siitäkään, että joudun opettelemaan asioita, vaan että saan opetella niitä. Ajatus on kirkkaasti päässäni: en opiskele asioita tenttejä varten, vaan tulevaa ammattiani varten.
Vaikka ensimmäinen anatomian ja fysiologian jakso on ohi, ei mene montaakaan päivää, kun taas avaan Människokroppenin. En mahdollisen uusintantentin ja paremman numeron takia, vaan siksi, että haluan oikeasti oppia ja osata. Ei siksi, että on pakko, vaan siksi, että haluan.
