Voisimmeko voida yhdessä paremmin?

Suomessa hukkuva saa pelastusrenkaan, jos osaa sitä pyytää. Meille opetetaan jo pienenä, että elämässä on menestyttävä itse. On osattava, kyettävä, suoriuduttava, opeteltava ja voitettava muut.

Kukaan ei pelasta meitä pulasta, jos emme itse opettele tai osaa tarvittavia taitoja. Voimme opetella kaikki asiat katsomalla käteviä opasvideoita ja hoitamalla asiamme itse verkossa. Tavarat saamme itsepalveluautomaateista ja sosiaaliset suhteet voimme hoitaa matkapuhelimella.

Suomessa ei tarvitse tervehtiä vastaantulijaa tai teititellä vanhempaa ihmistä. Joka toinen sana voi olla v-alkuinen, koska meillä on yksilönvapaus. Meillä kun on oikeuksia ja olemme keskenämme tasa-arvoisia. Usein meiltä näyttää kuitenkin unohtuvan, että vapauden kääntöpuoli on vastuu toisista, velvollisuudet yhteisen hyvän vuoksi ja hyvät tavat muita kohtaan.

Suomessa on myös hälyttävän paljon yksinäisyyttä ja uusavuttomuutta. Se ei ole ihme, olemmehan usein rikkoneet pyhän kolmiyhteyden. Yhteyden lapsien, vanhempien ja isovanhempien välillä.

Olemme teljenneet lapset tarhaan tai kouluun ja sysänneet ikääntyneet vanhustenpalveluihin. Samalla imemme työikäisistä kaiken irti, elleivät he ole työttöminä kilpailemassa paikasta oravanpyörässä. Emme siksi aina keskustele tai ole läsnä samassa päivällispöydässä.

Tapaan yhä useammin ihmisiä, jotka kokevat jäävänsä yksin, vaille apua, liiaksi omien voimiensa varaan ja syrjään yhteisestä hyvästä. Nämä ihmisiä ovat sairastuneet kuka milläkin tapaa, koska yhteys toiseen ihmiseen on riittämätön tai puuttuu. Heille on kyllä tarjolla maksullisia palveluita, projekteja, kotitalousvähennyksiä ja verkkosivuja, muttei aina läheisiä kavereita, ystäviä tai läheisiä.

Olisiko meidän aika tulla yhteen? Miettiä uudelleen tuottaako yksilönä pärjäämisen ihannointi meille hyvin- vai pahoinvointia. Pohtia syvällisemmin, onko ihminen tarkoitettu pärjäämään yksin väistellen vastaantulijoiden katsetta. Puhumme ihannoiden ihmisten itsemääräämisoikeudesta jota ei sovi loukata, mutta missä menee sen raja kun ihminen ei itse pärjää?

Ehkä olen väärässä, mutta mielestäni Suomessa on liian monta yksinäistä ja psyykkisesti huonosti voivaa ihmistä. Sellaista, joka ei kehtaa puhua asioistaan ajoissa. Ihmisiä, jotka eivät halua rasittaa muita, olla taakaksi tai häpeävät pärjäämättömyyttään. Ja toisaalta niitä, joilla ei ole aikaa, rahaa tai mahdollisuutta auttaa toisia, vaikka haluaisivat niin tehdä.

En jaksa aina uskoa, että tällä menolla yhteiskunta kykenee pitämään huolen omistaan. Onko mahdotonta, että tekisimme pieniä arkisia asioita paremmin? Kysymällä tarvitseeko toinen apua, tervehtimällä tuntematonta, aloittamalla keskustelu ventovieraan kanssa tai rientämällä apuun ennen kuin sitä ehditään pyytää. Voisimmeko voida yhdessä paremmin?

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille.

Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.