Vähänkö on köyhää hoitoa, tokaisi nuori nainen hermostuneena. Olin juuri kertonut hänelle kunnan ja kuntayhtymän hänen sairautensa hoitoon tarjoamat hoitovaihtoehdot ja jatkohoitopaikat. Kerroin hänelle myös, että yksityinen terveydenhuolto ja järjestöt tarjoaisivat lisävaihtoehtoja hoitoon ja tukeen. Hän ei ilmeisesti ollut tähän tyytyväinen, koska ryntäsi poliklinikalta ovet paukkuen ulos.
Tapaaminen jäi mieleeni. Mietin pitkään, miten sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita voisi parantaa ja missä tulee vastaan palveluvalikon raja. Olisiko ylipäätään mahdollista onnistua vastaamaan jokaisen potilaan hoidontarpeeseen riittävällä tavalla. Mietin, onko vaikkapa se köyhää, että palveluvaihtoehtoja on ylipäätään saatavilla? Siihen nähden olisi überköyhää, ettei niitä olisi saatavilla lainkaan.
Törmäsin tapauksen jälkeen mielenkiintoiseen artikkeliin. Siinä tarkasteltiin ikääntyneiden hoivaköyhyyttä. Kirjoittajien mielestä ei ole lainkaan selvää, että kaksi asiaa ovat sosiaali- ja terveyspalveluissa kunnossa. Ensinnäkin, että perustus- ja vanhuspalvelulaki takaisivat toimivat palvelut. Toiseksi, että lakien periaatteet toteutuisivat käytännössä. Silloin on kyseenalaista, saavatko kaikki apua silloin, kun sitä todella tarvitsevat. Hoivaköyhyydellä voidaan tarkoittaa siis sitä, että ihminen jää ilman tarpeenmukaista hoitoa tai se on riittämätöntä.