Uimarannalle lähtö viivästyi läskin vuoksi

Tein lähtöä uimarannalle neljä päivää. Menen huomenna, mutisin joka ilta itsekseni. Aina löytyi jotain tähdellisempää tekemistä. Aalloilla kellumisen sijasta surffasin pari iltaa netissä vertaillen erilaisia uimahousumalleja. Ei noin pieniä, ei noin huomiota herättäviä, ei ainakaan valkoisia, eikä lihottavia. Tuostakaan mallista ei ole kokoa, koska olen niin läski. Hei, hetkinen ja seis. Mitä juuri ajattelin?

Pikkuhiljaa minulle valkeni, miksi rannalle lähteminen oli jäänyt haaveeksi. Kyse ei ollut siitä, etten pidä uimisesta, vaan viime vuosina entisestään kasvaneesta maharepusta. Siitä, että joka ikinen uimahousuja esittelevä miesmalli oli laiha, rasvaton ja lihaksikas. Mutta milloin myyntikuvissa olevat photoshopatut miesmallien torsot tai ilmassa leijailevat haamu-uikkarit olivat alkaneet ohjata ajattelua ja käyttäytymistäni?

Olen naureskellut nettiartikkeleille, jotka opastavat uima-asussa ihmisten ilmoille lähtöä arastelevia valitsemaan vartalotyypilleen suopean ja imartelevan uima-asun. Olen deletoinut v*itun läski -somekommentit surutta roskakoriin. Olen varustettu hyvällä itsetunnolla ja liputan kehopositiivisuuden puolesta. Järjellä ajattelen, että jokaisella on oikeus kokea itsensä kauniiksi omassa kehossaan.

Silti. Alitajuntaani on taitavasti soluttautunut sinne kuulumaton tunne. Häpeä siitä, että minut nähdessään auringonpalvojat joutuvat nieleskelemään kurkkuoksennustaan. Johtuuko se siitä, että lihavaa on laihaa helpompi kommentoida ivallisesti, mietin. Tai sääliä ja ajatella, että tuo möhömaha on automaattisesti selkärangaton, laiska ja sairas. Että, etkö ole kuullut kaiken lihan ja läskin tottelevan kuria, sinä keski-ikäinen kaljuuntuva miesrumilus.

Ei se tee minusta muita huonompaa ihmistä, vaikka olisin kaikkea edellä mainituista. Miten minulla on silti sellainen olo, että läskini erottaa minut uimarannalla kunnon veronmaksajista? Eivät ihmiset ehkä sitä suoraan sanoisi. Ajattelisivat kumminkin, että tuossa vieressä kolmea valtavaa mahamakkaraansa pyyhkeen päälle viikkaava sinivalas ei ole kuka tahansa, vaan lihava sairaanhoitaja. Hänen nyt pitäisi tietää kaikki ylipainon mahdollisista terveysriskeistä ja yhteiskunnan rahojen uppoamisesta ihraan.

Oudointa näissä ajatuksissa on, että en tunnista niitä omikseni. Ne ovat osa jotain näkymätöntä yhteiskunnallista painetta olla tietynmallinen. Siihen kuuluu pysyä poissa julkisilta uimarannoilta, kunnes on hallinnut ruoan himoaan, urheillut enemmän ja laihtunut onnellisen ihmisen muottiin. Vain kunnolliset ja sopusuhtaiset ansaitsevat paikkansa hiekkarannalla pyyherivissä, koska vain heidän sopivasti alastomia ja karvattomia Instagram-uikkarikuvia kykenemme verkkokalvot verta vuotamatta ihailemaan.

Olisi helppoa osoitella sormella vaikkapa (sosiaalista) mediaa, mallibisnestä, terveysterroristeja, rasvaimukirurgiaa tai verkkokiusaajia. Ahmia heille kaikille kostoksi perhepitsan päältä pari litraa kermajäätelöä ennen rannalle lähtöä. Mutta enkö ole antanut muiden ajatuksille liian ison osan elämästäni ja kehonkuvastani, jos olen puolet viikosta voivotellut rantakunnottomuut- tani neljän seinän sisällä?

Arvasit oikein. Uimarannalle lähtö viivästyi läskimietteiden vuoksi, mutta ne eivät suinkaan estäneet lähtöä. Yksi hyvä asia itseni piiskaamisesta koitui. Menin rannalle ja uimaan, enkä kertaakaan miettinyt, mitä joku kenties ajattelee minusta tai miltä näytän uikkareissa. Sitä tosin ihmettelin, miten vanhat uimahousut tuntuivat jotenkin kutistuneen viime kesästä. 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.