Tulisivat itse tänne katsomaan

Kuukausi sairaalassa sairaanhoitajan töissä on jälleen ohi. Suosittelen jokaiselle sosiaali- ja terveysalan asiantuntijalle, päällikölle, päättäjälle ja poliitikolle samaa. Kokemus realisoi sen, mitä asioita kannattaa ja voi kehittää ja mistä asioista tulisi päättää aiempaa paremmin.

Päättäjänä on helppo muistuttaa, miten korkealuokkaisesti ja laadukkaasti hoitotyön tulisi sujua, kun on ensin aliresurssoinut hoitajamäärät. Ja kun ei ole ollut aamuvuorossa, jossa on viiden hoitajan sijasta kolme, koska sijaisia ei saada. Hallinnon asiantuntijana tuntuu varmasti hienolta lausua juhlapuheessa, miten meillä toteutetaan yksilöllistä hoitoa. Erityisesti, kun ei ole ollut kolmen hoitajan resurssilla, kun täpötäydelle osastolle otetaan iltavuoron aikana viisi uutta potilasta, osa patjapaikoille lattialle.

Teoriassa on jalo sote-uudistajien aate, että potilas saa itse asiakkaana päättää, miten häntä hoidetaan. Kysymys kuuluu, miten maallikko tekee omat terveyspäätöksensä. Erityisesti, kun tietoa hoidoista, niiden vaikutuksista, riskeistä ja vertailutiedoista ei ole riittävästi hänen saatavillaan. On myös läheisenä ilmeisen helppoa ottaa puhelin käteen ja haukkua hoitohenkilökunta, kun potilas on jättänyt lääkkeet ottamatta, tehnyt väärät terveyspäätökset ja lähtenyt sairaalasta puolikuntoisena kotiin.

Arvostus hoitohenkilökuntaa kohtaan nousee, kun seisoo samalla viivalla hoitoa toteuttavien ammattilaisten vieressä. Hoitajan aivojen tiedonkäsittelyn vaatimukset ovat kuormittavampia kuin hallinnollisessa työssä, hoitotyössä on reagoitava nopeasti muuttuviin tilanteisiin, tehtävä rohkeita päätöksiä ja toimittava mahdollisimman tarkasti. Mitä nopeampi tahti, sen enemmän sattuu virheitä. Jokainen tehdyistä virheistä voi olla kohtalokas.

Perusarjen pyörittäminen sairaalan osastolla vaatii hyvää keskittymiskykyä ja rautaisia hermoja. Oman työn lisäksi tulee perehdyttää uusia kollegoita ja opiskelijoita. Kaikki tämä tulisi tehdä ystävällisesti ja mukautuen erilaisten potilaiden ja heidän omaistensa tarpeisiin ja tunnetiloihin. Yhdessä huoneessa kun käydään läpi suruprosessia ja seuraavassa iloitaan onnistumisista. Sen lisäksi tulisi jatkuvasti kehittää hoitotoimintaa, kouluttautua ja mukautua jatkuviin muutoksiin.

Hoitajan mieltä lämmittää, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoo uudenvuodenpuheessaan, että jotain on mennyt pahasti vinoon, jos yhteiskunnan palveluksia tarjoava joutuu työssään pelkäämään avustettaviaan. Kun viime viikkoiset mustelmat kellertävät käsivarressa, jää helposti miettimään, miten hoitajan työ on käytännössä sitten muuttunut turvallisemmaksi itselle ja sitä kautta omille läheisille.

On helppo ajatella, ettei hoitajan työ nyt kovin kummallista ole, kun sitä seuraa sivusta, eikä ole lähtenyt kotiin iltavuorosta yhdeksältä ja herännyt puoli kuudelta ehtiäkseen seitsemäksi aamuvuoroon. Silloin voi olla vaikea ymmärtää, miten suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä lepää päivittäin alipalkattujen, mutta korvaamattomien hoitajien venymisen varassa.

Valtion käytyä viime vuonna hoitajien kukkarolla ja työnantajan vähennettyä pyhätyötunteja, on vaikea ottaa nöyrin ja kiitollisin mielen vastaan uudistuksia. Esimerkiksi tietoa, että hoitajista tulisi saada jälleen tänä vuonna entistä enemmän tehoja irti. Totuus on, ettei halvalla saa priimaa.

Muun muassa Arman Alizad huomasi kätilöiden kanssa toimiessaan, että heille pitäisi maksaa mitä ikinä he haluavat. Silloin ei voi olla hoitotyön melskeen keskellä miettimättä yhtä asiaa. Tulisivat päättäjät ja arvostelijat itse katsomaan edes kuukaudeksi, mitä hoitajan arki todellisuudessa on.

Lue myös: Ajatuksia hoitotyöstä, jota moni ei ikinä tekisi.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.