Päivien päästä aloit varovasti suunnitella seuraavaa hetkeä elävien kirjoissa. Elin jokaisessa hetkessä mukanasi. Valvoin haparoivia toipujan askeleitasi ja varoin tallaamasta värisevää sieluasi. Sanoit, että jostain syystä meillä synkkasi hoitosuhteessa. Otin sen kohteliaisuutena.
Sinulla oli tosi huonoja päiviä ja niiden jälkeen parempia jaksoja. Ihailin sisukkuuttasi ja sisälläsi olevaa elämänvoimaa, jotka sinä uskoit jo hukanneesi. Ihmettelit, miten jaksan uskoa siihen, mitä itse et nähnyt. Vastasin, että osa työtäni on kannatella toivoa.
Ihmismielessä on valtavasti voimaa, kun sen valjastaa käyttöönsä. Sinun piti vain oppia, ettet sinä ole yhtä kuin sairautesi tai oireesi. Sinä olet jotain paljon enemmän kuin mielesi osien summa. Treenasimme yhdessä näitä asioita. Sitten se tapahtui. Sait elämänlangasta kiinni.
Olit kotiutunut, kun tulin iltavuoroon ja luin seuraavat sanasi. Olet pitkästä aikaa hoitaja, joka kohtasi mut omana itsenäni. Uskoit aidosti siihen, että pystyn kyllä. Kiitos siitä. Älä ikinä muutu. Luin käsin kirjoitetut sanat useaan kertaan ennen kuin ne upposivat tajuntaani.
Oli tärkeää kuulla ajatuksesi siitä, että sairaanhoitajana minä riitän. Monta kertaa olen sitä epäillyt. Kantanut huolta siitä, etten ole tarpeeksi. Saanut palautetta, miten huono hoitaja olen, kun en edes mehulasia viitsi potilaalleni tuoda. Miten kallis menoerä minä olen.
Tällainen palaute ja aito kiitos on parasta, mitä voin sairaanhoitajana työstäni saada. Et ehkä tiedä, miten paljon ne merkitsevät. Tällaiset hetket saavat jaksamaan hoitotyössä, ja palan nousemaan kurkkuun. Minun tehtäväni sairaanhoitajana on tehdä itseni tarpeettomaksi. Olin onnistunut siinä, mutta ennen kaikkea olin onnellinen sinun saavutuksestasi.
Lue myös: Läheinen, nostan sinulle hattua
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
