Toivo on henkilökohtaista. Se on jotain, jota kukaan ei voi sinulle antaa. Sen voi vain ottaa vastaan tai kokea hiipivän elämään.
Sairaanhoitajana kannattelen usein toisten ihmisten toivoa. Valan uskoa siihen, että jonain päivänä kaikki on paremmin, vaikka sillä hetkellä asiat tuntuisivat toivottomilta.
Toivo on siis tuttu vieras hoitotyössä. Ilman sitä työn mielekkyys häviää ja elämä karkaa pois potilaasta. Kivut kovenevat, oireet vaikeutuvat, sairaanhoitajan ja potilaan mieli synkkenee.
Toivoon voi suhtautua kolmella tavalla. Olla vihainen siitä mitä ihmisellä ei ole, olla kiitollinen siitä mitä hänellä on tai uskoa hänen asioidensa järjestyvän.
Toiset toivovat sairaanhoitajalta hyvin vähän ja toiset suunnattoman paljon. Mutta epätoivossa, onnettomuudessa tai kriisissä on aina läikähdys toivoa, joka tuo pimeään hieman valoa.
Toivo paremmasta vie ihmistä eteenpäin elämän vaikeissa hetkissä, kuten sairauden kohdatessa. Toivon ylläpitäminen vaatii potilaalta ja sairaanhoitajalta kykyä nähdä asioita, joita ei muiden ihmisten mielestä aina ole edes olemassa.
Sanotaan, että niin kauan on toivoa kuin on elämää. Se pitää hoitotyössä paikkaansa. Toivo on ihmisen tilanteen, kykyjen, lahjojen ja kauneuden näkemistä, kun muut eivät niitä näe.
Toivo on sairaanhoitajan työssä osa kiitollisuutta, josta voi olla onnellinen mahdottomilta tuntuvissa työtilanteissa.
Sairaanhoitajana haluan sanoa potilaalleni vaikeimmassakin hetkessä, että hänellä on toivoa. Se on tärkeää. Toivo tarttuu ihmisiin kuin toinen tunne, ilo.
Itse asiassa meistä jokainen voi olla toivon vaalija omassa ja läheistemme elämässä. Se on asia joka kantaa sairaanhoitajan työtä, miksei siis meidän jokaisen elämää.
Seuraa ja kommentoi blogia tai lähetä sivun linkki kavereillesi.
Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
