Me hoitajat olemme ne, jotka teemme muutokset työoloihin. Olemme oman työmme parhaimpia asiantuntijoita, eivät ketkään muut. Se vaatii yhtä asiaa. Yhteisestä rivistä ei voi livetä tai muutosta ei tule. Silloin jokainen pitää esimerkiksi lakisääteisistä ruokatauoista huolta, eikä veny syyllisyydentunnoissaan rikki työvuorossa. Vain unelmoi, että voisi joskus tehdä työnsä kunnolla.
Minulle on satoja kertoja vastattu, että tarvitaan lisää miehiä, jotta käänne parempaan työpaikoilla syntyisi. Koen sen naisoletettujen kollegoideni halventamisena. Työelämässä työpaikkakohtainen etu otetaan usein tiukan väännön jälkeen. Sitä ei saada lahjaksi. Asenne on opittavissa, eikä se ole haarovälistä kiinni.
Uskon, että monella hoitoalan työpaikalla elää edelleen ihanne työn raskaan raatajasta, joka niiata niksauttaa herrojen edessä. Siitäkin huolimatta, että monet hoitajat vakuuttelevat, ettei näin enää olisi. Liian helposti esimerkiksi alalle tulijoilta vedetään työolojen muutostahdon matto alta, ja se on väärin.
Hoitotyön kehittämisessä on yksi lause, jota inhoan. Sillä ei voida perustella epäkohtia tai vanhentuneita käytäntöjä työpaikalla. Se kuuluu: näin meillä on aina ennenkin tehty. Arvatkaapa, kuinka monta kertaa olen kumonnut sen näyttöön perustuvalla hoitotyöllä?
Lukuisia kertoja olen ollut tilanteessa, jossa minulle on sanottu, etteivät hoitajat meillä yleensä saa, voi tai pysty tekemään sitä tai tuota. Aikanaan hoitajan itsenäinen vastaanottotoiminta tai hoitajakollegoideni rajatattu lääkkeenmääräämisoikeus ei olisi tullut kuuloonkaan. Ja kuinkas sitten kävikään? Näitä asioita kehittäessämme emme ole ottaneet vastaan päivääkään hoitotyötä tai hoitotiedettä lukemattomilta tai tekemättömiltä ohjeita, miten meidän tulisi hoitotyön asiantuntijoina työmme hoitaa.
Työpaikalla on tullut hiljaista, kun olen vaatinut esimerkiksi muiden ammattialojen tehtäväsiirroista hoitajille (näyttöön perustuvia) perusteita ja lisätyön tekemiseen osoitetut lisäresurssit. Yhteistyötä olen toki aina tehnyt mielelläni kaikkien ammattialojen kesken. Silloin, kun se on hoitunut tasa-arvoisessa ja hyvässä hengessä potilaan parhaaksi.
Huomaan monen kollegani luovuttaneet äänensä muille. Yleisin perustelu on, etteivät he jaksa taistella tuulimyllyjä vastaan työpaikalla hoitotyön kehittämiseksi. Pelätään varoituksia, puhutteluja ja määräaikaisen työn päättymistä. Sellaisessa työpaikassa on niin paljon asioita vialla, että sulkisin määräaikaisen työsopimuksen päätyttyä oven takanani, enkä taakseni katsoisi. Se on hoitajana minulle arvo- ja arvostuskysymys.
Ainakin minulle hoitoalan paras pitovoimatekijä on mahtavat hoitajakollegat. Siksi haluan hoitajien rivin suoraksi, jotta yhteisiä etuja voidaan edes lähtökohtaisesti työpaikalla ajaa. Kieltäydyn jauhamasta enää turhaan kahvihuoneessa epäkohdista, jollei se johda viralliseen kirjelmään tai asian ottamiseen esiin työntekijöiden kuulemistilaisuuksissa.
Tämän blogitekstin tarkoitus ei ole läksyttää ketään. Se on kirjoitettu kutsuna kollegiaalisuuteen. Siihen, että jokaisella työpaikalla löytyy yhteinen sävel ajaa esimerkiksi työssäjaksamiseen liittyviä asioita paremmin. Ettei katsota vierestä hoitajakollegan nokkkimista kuoliaaksi, hänen avattuaan oikeutetusti suunsa. Seiso silloin hoitajakollegasi puolella.
Lue myös: Keski-ikäisen äijän mietteitä sairaanhoitajan työstä
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
