Käytämme mielenterveyden häiriöihin ja toisten ihmisten piirteisiin liittyviä sanoja varsin huolettomasti. Kuulen usein ihmisten kuvaavan itseään masentuneiksi tai depressiivisiksi, vaikka he kokevat alakuloa tai kaihoa. Se on vähän kuin kutsuisi nyrjähdystä luunmurtumaksi.
Jokaisella on hetkiä, jolloin asiat tuntuvat menevän metsään. Alakuloisuus tai surullisuus ei automaattisesti tarkoita, että ihmisen mielenterveydessä olisi vikaa. Erilaiset tunteet kuuluvat jokaisen ihmisen arkeen.
Kaveri voidaan kirota ihan vammaiseksi tai puoliso hulluksi. Koulun pihalla h-alkuiset sanat ovat arkipäiväistyneet. Mutta miltä näitä sanoja käyttävästä tuntuisi, esimerkiksi psykoosisairautta tai kehitysvammaa kokevana ihmisenä, olla halveksittu häpeäpaalu tai ilkein kirosana toisen ihmisen suussa?