Sairaanhoitajan mietteet Pride-marssilta

Osallistuin ensimmäistä kertaa Helsingin Pride-kulkueeseen. Minulle se merkitsi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksien puolustamista. Sitä, että jokainen on ihmisenä yhdenvertainen ja tasa-arvoinen.

Marssin tehyläisten kanssa 100 000 ihmisen värikkäässä joukossa. Miksi? Koska sairaanhoitajana minulle on välttämätöntä tunnustaa jokaisen ihmisen jakamaton ihmisarvo. Sitoudun työssäni eettisiin ohjeisiin. Hoidan jokaista ihmistä oikeudenmukaisesti ja kohtaan kunkin arvokkaana ihmisenä. Toimin työssäni näin riippumatta muun muassa potilaan terveysongelmasta, yhteiskunnallisesta asemasta, sukupuoli-identiteetistä tai seksuaalisesta suuntautumisesta. 

Sairaanhoitajana koen hoitotyössä kunniavelkaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Ei ole montaa vuosikymmentä siitä, kun monet hoitajat – muun yhteiskunnan mukana – kutsuivat vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä sairaiksi, häiriintyneiksi tai perversseiksi. Osaa meistä opetettiin aikanaan vihaamaan, pitämään itseä tai toista luonnottomana, pahana tai iljettävänä. Historialliset häpeäleimat halusin marssimalla tehdä näkyviksi, ja sitä kautta hoitajan työssäni parantaa ja poistaa ne.

En silti voinut herkistymättä ajatella, kuinka monen ihmisen ainoa elämä revittiin yhteiskunnassa pieniksi paloiksi. Kuinka monta julmaa ”hoitokeinoa” historiassa kehiteltiin ja kokeiltiin, kuinka moni menetti mielenterveytensä tai päätyi itsemurhaan ymmärtämättömyytemme vuoksi. Hoitajakaan ei voinut vielä joitain vuosia sitten kertoa kahvihuoneessa transsukupuolisuudestaan tai parisuhteestaan samaa sukupuolta olevan kanssa.

Meidän tulee kunnioittaa, arvostaa ja kohdella oikeudenmukaisesti kollegoita. Vain näin hoitajat muodostavat yhtenäisen ammattikunnan, lukee sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeissa. Olemme vastuussa kollegiaalisuuteen kasvamisesta yhdessä, myös kohdatessamme seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvan työkaverin. Siksi minä en marssinut tänään niinkään erilaisuuden, vaan yhdenvertaisuuden ja reiluuden puolesta.

Valitettavasti joudun toteamaan, ettei tie ole vielä kuljettu loppuun, kun luen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien asiakkaiden antamaa negatiivista palautetta saamastaan hoidosta tai kohtelusta. Tai huomatessani sosiaalisesta mediasta, miten joitain kommentoijia on hävettänyt ja suorastaan pöyristyttänyt tehyläisten osallistuminen Pride-kulkueeseen.

Työtä on vielä edessä nähdessäni, miten kollegani puraisee hermostuneena huuleensa, kun häneltä tivataan töissä parisuhteesta tai lapsitilanteesta. Moni pelkää vielä tulevansa syrjityksi sosiaali- ja terveydenhuollossa, jos kertoo itsestään totuuden. Pride-marssin askeleiden tuleekin kaikua hoitajien askelissa vuoden jokaisena päivänä, ettei kenenkään tarvitsisi enää koskaan pelätä.

En usko, että yhden sairaanhoitajan kokemus Helsingin Pridesta muuttaa maailmaa. Mutta tiedän, että kaiken hyvän lisäksi voimme tehdä vielä yhdessä paljon enemmän, jotta ihan jokainen tuntisi olonsa turvalliseksi ja arvostetuksi. Pelkät puheet ja kaduilla marssiminen eivät upeasta kokemuksesta huolimatta riitä. Ylpeyden meistä kaikista tulee näkyä käytännönläheisinä, hyvinä ja sensitiivisinä tekoina hoitotyön koulutuksessa, työpaikalla ja asiakkaiden kanssa toimittaessa. Mikään kun ei lopulta ole mahdotonta.

Lue myös: Hoitotyön hetket, jolloin kaikki on kohdallaan. 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.