Liukastuin viime talvena kadulla.
Maassa rähmällään maatessa ristiluuhun sattui raivokkaasti. Kämmenen iho oli mennyt rullalle ja veren seasta pilkotti pieniä mustia hiekoituskiviä.
Ensimmäinen ajatus oli, että eihän kukaan vaan nähnyt kun kaaduin. Pahimmassa tapauksessa joku tuttu.
Sattuiko sinuun, kysyi paikalle osunut ohikulkija. Pahus, en ollutkaan osannut kaatua näkymättömästi.
Siirsin vertavuotavan käteni piiloon selän taakse. Vastasin ettei minuun tietenkään sattunut, ei, ei yhtään.
En halunnut olla tuntemattomalle avuntarjoajalle vaivaksi. Todisteeksi kampesin kivusta huolimatta omin voimin ylös maasta.
Onneksi ohikulkija oli hienotunteinen. Hän teeskenteli uskovansa minua ja lähti pois.
Ajatella, jos hän olisi jäänyt paikalle ja alkanut puoliväkisin tyrkyttää apua. Tai kovaan ääneen voivotellut veristä kättäni.
Joku heikkohermoinen olisi voinut soittaa paikalle ambulanssin. Lisää huolestuneita ihmisiä olisi kerääntynyt tuijottamaan minua.
Millainen soppa siitäkin olisi kehkeytynyt?
Tietenkin ihan kohteliaisuudesta olisi pitänyt pyytää auttajien yhteystiedot. Viedä vaikka joku pikkujoulukori kiitokseksi jälkikäteen. Ei halvannäköinen muttei liian pröystäileväkään. Mieluiten jotain itse tehtyä, jolla osoittaisin nähneeni kiitoksen eteen vaivaa.
Eihän sitä nyt voi olla kiittämättä hengenpelastajaa. Mitä siitäkin olisi sanottu, jollei niin olisi tehnyt? Etten edes kiittää osannut, kun minua hädän hetkellä pyyteettömästi autettiin.
Onneksi sain linkutettua omin voimin kulman taakse ja soitettua taksin.
Taksinkuljettaja huomasi, että liikun vaivalloisesti. Hän tuli avaamaan minulle auton oven. Mielessäni hän vähän niin kuin alleviivasi, että tässä autetaan nyt vammautunut asiakas autoon. Vaikka työtään hän vain teki.
Taksin takapenkillä yritin tyrehdyttää haavasta tihkuvaa verta nenäliinalla. Olisihan se ollut todella noloa sotkea taksin takapenkki verellä. Ja olisihan sen putsaaminenkin varmaan maksanut ylimääräistä.
Olisi syntynyt turhaa vaivaa puolin ja toisin.
Kotipihalla taksista nouseminen teki kipeää. Luojan lykky, että kykenin naama peruslukemilla jäykän rauhallisesti nousemaa penkiltä.
Toivottavasti naapurit eivät nyt vaan näe tätä, ajattelin. Perjantai-ilta, se on kaatunut kännissä, he olisivat vahingoniloisena ajatelleet.
Ja eikö vain pihalla tullut vastaan puolituttu naapuri. Hei hei, vastasin hymyn sekainen irvistys naamalla.
Hitaasti kiiruhtaen yritin mahdollisimman normaalinnäköisesti liikkua kohti ulko-ovea.
Se voisi lähteä tästä hetkestä liikkeelle, nimittäin vuosisadan juoru, ajattelin koko matkan ajan. Kyllä ne päihdehoitajat ja kirjailijat tiedetään, selän takana puukotettaisiin.
Viatonta miestähän siinä paneteltaisiin, mutta millä todistaa jälkeen päin viaton liukastuminen? Ei millään.
Kotioven sulkeuduttua ja haavaa putsatessa mietin, mistä ajatukseni saivat alkunsa. Jostain vuosituhansia vanhoista roolimalleista, joissa miehet eivät itke ja itse pitää aina pärjätä?
Hörähdin nauramaan.
Tänä talvena olen henkisesti valmistautunut häpeilemättömään liukastumiseen. Ennen takaliston edes hipaistessa maata huudan jo näyttävästi apua paikalle.
Kotipihaan päästyäni kehun naapureille, ettei kukaan pysty kaatumaan yhtä komeasti rähmälleen kuin meikäläinen.
Täytyy varmaan askarrella valmiiksi pari korttia lompakkoon odottamaan sopivaa tilaisuutta. Olisihan se komiaa jakaa heti avun saatuaan auttajien kouraan kiitoskortit.
Ei sitten syntyisi jälkikäteen mitään ikäviä puheita.
Seuraa ja kommentoi blogia tai lähetä sivun linkki kavereillesi.
Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
