Voisi ajatella, että hoitajat ovat nähneet työssään riittävästi kuolemaa. Tottuneet käsittelemään surua. Ottamaan exitus-setin kaapista, lähteneet laittamaan potilaan ruumista ja välittäneet suruviestin omaisille. Hoitajakollegan kuoleman käsittely on erilaista. Onko vaikkapa potilaille kerrottava, ettei hoitajien tavallisesta poikkeava käytös johdu heistä, vaan koko työyhteisöä kohdanneesta äkillisestä surusta?
Tärkeintä oli, ettei kukaan työkavereista tuntenut jäävänsä surun kanssa yksin. Keskityimme työntekoon ja muisteluhetkiin sopivassa suhteessa. Opimme, ja päätimme, että puhumme aiempaa enemmän muista hyvää. Muistelemme lämmöllä yhteisiä kommelluksia ja kiitämme työkavereita jokaisen työvuoron päätteeksi. Ei ole yhtäkään hyvää syytä pantata niitä vainajan muisteluhetkeä varten.
Työkaverin äkillinen menettäminen on ollut yksi vaikeimmista hetkistä hoitajan urallani. Siinä hetkessä oli äärimmäisen tärkeää, miten poismenoa kunnioitettaisiin. Oli esimerkiksi tiedusteltava läheisiltä, voivatko työkaverit ja työantaja osallistua hoitajakollegan muistamiseen tai hautajaisiin.
Käytännön asiat oli hoidettava. Esimerkiksi vainajan tavarat luovutettiin läheisille ja adressi ja surukukat lähetettiin surukotiin. Sureminen on siten myös joukko konkreettisia asioita. Nimen poistuminen työvuorolistasta lomien jälkeen auttoi ymmärtämään hoitajakollegan kuoleman lopullisuuden.
Lopuksi oli pohdittava, millaista tukea työyhteisön jokaiselle jäsenelle oli tarjolla muun muassa työterveyshuollosta surun hetkellä ja sen jälkeen. Käsiteltävä kuolemantapaus mielessään jollain tavalla ymmärrettävään muotoon. Ajateltava, että elämän ja arjen on työpaikalla jatkuttava, eikä se haalista lämmintä muistoa edesmenneestä työkaverista.
Lue myös: Hoitaja, työlläsi on väliä
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
