Samalla kuuntelin, miten työnantajapuolen mielestä homma oli hallussa. Tulijoita hoitajiksi riittäisi, jonoa olisi oven takana. Siis siitäkin huolimatta, että tuoreimman ammattibarometrin mukaan suurin pula osaavasta työvoimasta on terveydenhuollon ja sosiaalityön ammateissa. Se on suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Pula-ammattien top 15 -listalla ykkössijan jakavat kollegani sairaanhoitajat ja terveydenhoitajat. Pula-aika todella tuntui kesällä selkänahassani.
Ei hätää, koulutetaan lisäkäsiä ja pumpulipuikkojen pyörittäjiä, minulle vastattiin. Mutta me emme tarvinneet työvuoroihin lisäkäsiä. Tarvitsimme hyvin koulutettuja ja asiansa osaavia hoitotyön asiantuntijoita, jotka jäävät työpaikalle pidemmäksi aikaa. Ääneen esittämäni asialliset huolet hoitajien jaksamisesta ja tuen lisäämisestä pyrittiin tukkimaan vetoamalla lojaliteettivelvoitteeseen. Mutta omasta työstään jokainen saa puhua. Sen oikeuden turvaa laki, hoitajallekin.
Teen freelancerina töitä muillekin, kun terveysalan työnantajille. Ero työolosuhteissa on selkeä. Osaamisesta maksetaan reilusti ja minua muistetaan kiittää työstäni enemmän. Kysytään useammin, jaksanko varmasti tehdä työni ja miten työt sujuvat. Työterveyteni suhteen ollaan aloitteellisia. Ymmärretään, että hyvinvoiva työntekijä tuottaa firmalle enemmän.
Silloin tällöin tarjotaan lounas, maksetaan työmatkat, tauolla on maksuttomat kahvit ja minua muistetaan joululahjalla. Ne ovat inhimillisiä työviihtyvyyttä ja parempaa työilmapiiriä lisääviä tekoja, jotka loistavat sairaanhoitajan työssä yleensä poissaolollaan. Erityisesti, kun työskentelen terveydenhuoltoalalla sijaisena.
On järjetöntä ajatella, että hoitoalan huippuasiantuntijat on palkittu valtakunnallisen poikkeustilan hoitamisesta pelkästään esim. pizzapalalla, leffalipulla tai sytyttelemällä sinivaloja. Että joku kehtaa syyttää hoitajia ahneudesta heidän ehdottaessaan vaarallisen työn lisää COVID-19-tautia sairastavien kanssa työskentelemisestä. Ettei budjettiriihen miljardien eurojen rahanjaosta riittänyt latiakaan hoitajien koronalisään.
Toisaalta, tavoitan sellaisen ajattelun hyvin. Minäkin istun jälleen turvassa kotona etätöissä. Täältä katsottuna ei näe tai koe mitään siitä raa'asta todellisuudesta, jossa hoitajat työskentelevät. Ruudun takaa päättäjien on helppo sanoa, ettei rahaa ole hoitajille talouden nousu- tai laskusuhdanteessa, eikä ainakaan kriisien aikana. Siis niille, jotka suojelevat meitä ja pitävät meidän terveydestämme huolta. Kiittämättömyys on maailman palkka.
On hyvä muistaa, että jälleen viime vuonna kunta-alan sairauspoissaolojen kärjessä olivat hoitajat yhdessä laitoshuoltajien kanssa. Huoli hoitajien työssäjaksamisesta ja riittävyydestä on vakava. Pirujen maalaaminen seinille ei kiinnosta minua. Minua kiinnostaa tietää, kuka kykenee ja kenellä on varaa tehdä hoitotyötä vielä tämänkin kriisin hoitamisen jälkeen?
Lue myös: Onko hoitajan oma mielenterveys kunnossa?
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
