Mediat täyttyvät keväisin uutisista, joissa hehkutetaan laudatur-rivin kirjoittaneita. Toivon, että samassa suhteessa uutisoitaisiin niistä nuorista, jotka juhlivat tutkinnon suorittamista vaikkapa yksinäisyydestä, kouluväkivallasta ja köyhistä lähtökohdista huolimatta. Asiaa ei tosin tule ymmärtää väärin. En halua vähätellä laudatureita kirjoittaneita, enkä toisaalta kaipaa yhtään lisää sosiaalipornoa.
Eivät rajoitteet estä koulumenestystä, mutta toisinaan niin käy. Onko koulun jakamien stipendien joukossa silloin tunnustus yrittämisestä, ennakkoluulojen purkamisesta tai opiskelun esteradoista selviytymisestä? Syytä olisi. Itse muistan valmistujaisjuhlasta vain hymytyttö- ja poika patsaat ja hyvin samanlaisella menestysmittarilla muille jaetut lahjakorttikuoret.
On tärkeä muistaa, että koulun päättyessä sieltä valmistuu monenlaisia arkisia sankareita. Sitä paitsi, elämän tiukoissa tilanteissa ei ole vielä koskaan kyselty ylioppilastodistuksen arvosanoja. Silloin on tarvittu kykyä tuntea, selviytyä ja nousta siivilleen. On tarvittu verkostoja, jotka ottavat kopin syöksykierteen ottaessa nopeasti vallan elämästä.
