Kuka hoitajan hännän nostaa?

Kirjoittaessani hoitoalan kehnosta palkkauksesta saan usein vastakommenttina ivallisen kysymyksen. Kuka hoitajan hännän nostaa, jollei hoitaja itse? Sama koskee hoitajan työolojen kehittämistä ja oikeastaan mitä tahansa oikeuksista puhumista.

Päätin jo kauan sitten, että vastaan lällättelyyn. Kukaan ei nosta hoitajia, jollei se lähde hoitajista itsestä. Minulla on yksi hoitajan ääni ja käytän sitä. Aina ja kaikkialla. Hyssyttelystä, silmien muljauttelusta ja vaientamisyrityksistä huolimatta. Jatkan keskustelua vain asiallisesti keskustelevien ihmisten kanssa.

Nostan yhä uudelleen esiin hoitoalan positiivisten asioiden vastapainona sen negatiivisia puolia. Kirjoitan kipeistäkin asioista, kuten hoitajiin kohdistuvasta ja jatkuvasti lisääntyvästä väkivallan uhasta. Siitä, miten heikosti hoitajalla on oikeus puolustautua ja hakea oikeuttaa hyökkääjäänsä vastaan.

En aio antaa periksi, vaikka vaihtaisin jossain vaiheessa toiselle alalle. Seison hoitajien tekemän korvaamattoman työn puolella viimeiseen saakka. Puhun siitä, ettei kunnollinen ansiotaso poissulje intohimoa hoitotyöhön. Kannustan hoitajia raivaamaan lisää uramahdollisuuksia käytännön hoitotyöhön. Neuvottelemaan asiantuntijatyöstään kunnon korvauksen yhdessä ammattiliiton kanssa.

En usko siihen, että asiat korjaantuvat hoitoalalla yhdessä yössä tai edes parissa vuodessa. Ne korjaantuvat vain, jos hoitajakollegat seisovat loputtomiin suorassa rivissä. Olen vuosikymmenien aikana kokenut, etteivät kaikki kollegani ole vaikuttamisen paikoissa aina avanneet suutaan kanssani.

Pahimpana riippakivenä ovat olleet jälkikäteen sanat: meillä on aina ennenkin tehty näin, joten ei kannata lähteä edes ehdottamaan mitään uutta. Omien etujen ajaminen on monen maratonin mittainen matka. Hyvät työolot eivät tule annettuina, vaan ne neuvotellaan väsymättömästi ja usein tiukoissa paikoissa.

Uskallan kritisoida omaa ammattikuntaani ylentämättä itseäni sen paremmaksi kuin yhtäkään toista hoitajaa. Hoitajina meidän on osattava katsoa peiliin. Myönnettävä tappio, juhlittava pienintäkin onnistumista ja puskettava eteenpäin. Yksikään muutos ei synny yhden ihmisen voimin, mutta yksi ihminen voi aloittaa muutosliikkeen parempaan.

Ensi kerralla, kun joku aloittaa sanoilla kuka hoitajan hännän nostaa, niin vastaa napakasti, että minä nostan. Kuka muukaan minun asioitani ajaa kuin minä ja kollegani? Nosta sitten rohkeasti koko kissa pöydälle häntineen päivineen.

Kuuntele, mitä toisella osapuolella on sanottavana hoitajien riittävän hyvistä työoloista. Sen jälkeen argumentoi napakasti perustellen ja katso mihin se johtaa. Älä anna heti ensimmäisen jyrähdyksen jälkeen periksi, vaan luota itseesi. Minä lupaan tehdä samoin. Ensin meitä on kaksi ja pian tuhansittain.

Lue myös: Mistä saadaan hoitajia, jotka jäisivät hoitoalalle?

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.