Viimeistelen syyskuussa julkaistavan kirjani käsikirjoitusta. Kirjoittaminen on täynnä pelkoa, jännitystä ja intoa.
Käsikirjoitusta ei haluaisi millään antaa pois käsistään. Tekstiä tekisi mieli hioa loputtomiin, mutta (onneksi) käsikirjoituksen luovutuspäivämäärä tulee maanantaina vastaan.
Unelmoin välillä olevani kaunokirjailija tai runoilija, joka voi kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa.
Tietokirjailijan oppikirjassa faktat kuitenkin määräävät kirjoituksen tahdin. Vaikeat asiat on kirjoitettava auki yksinkertaiselta näyttävällä tavalla. Se ei ole aina helppo tehtävä.
Tietokirjailijan tekstissä on aika vähän tilaa irrottelulle.
Kirjan saama vastaanottokin pelottaa. Entä, jos tekstiä pidetään liian vaikeana tai kirjaan jää virheitä? Mitä, jos kirjakriitikot teilaavat kirjan humpuukina? Silloin seisoisin kuin painajaisessa ypöyksin syytetyn penkillä puolustamassa tekelettäni.
Kirjaa on kyselty jo alkuvuodesta lähtien. Edita on kustantajana valmis käynnistämään parin viikon päästä painokoneet. Ennakkovarauksia on tehty satamäärin.
Mietin nöyrin mielin opiskelijoita, opettajia, ammattilaisia ja muita lukijoita, jotka odottavat oppikirjaa. Haluisin kertoa heille niin paljon, mutta oppikirjan sivumäärä ja kirjoitusaika on rajallinen. Entä, jos olen rajannut jotain tärkeää pois? Silloin lukijat pettyvät.
Ehkä tämä kaikki kuulostaa liioitellulta. Mutta tällaisia asioita sitä jännittää yksin kirjoittajan kammiossaan. Ja lentokoneessa, junassa tai aamun tunteina muiden nukkuessa.
Ainahan sitä toivoo, että uusi kirja inspiroisi tuhansittain ihmisiä.
Sitä toivoo, että uusi kirja saisi lukijat ihastumaan, vihastumaan ja kyseenalaistamaan aiempaa tietoaan. Innostumaan ihmisten hoitotyöstä, joilla on mielenterveys- ja päihdehäiriöitä.
Yhden asian toivon välittyvän lukijoille, jotka kirjaan tarttuvat. Tämä kirja on kirjoitettu sydänverellä, vaikken tietokirjailijana mikään Sofi Oksanen olekaan.
On tärkeää, että hyvin tehdyn hoitotyön jälkeen me kaikki näkisimme ihmisen hetki hetkeltä toipuvan mielenterveys- ja päihdehäiriöistä.
Kirjailijan hienoin hetki on nähdä kirjansa sellaisen lukijan kädessä, joka on täysin uppoutunut tekstin vietäväksi. Vasta silloin vakuuttuu kirjoittamiseen käytettyjen hetkien kannattaneen.
Niissä hetkissä kirjailijaa käsikirjoitusvaiheessa uhanneet möröt vihdoin katoavat.
Seuraa ja kommentoi blogia tai lähetä sivun linkki kavereillesi.
Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
