Kiitos, kun pelastitte henkeni

Hoitajien kanslian puhelin soi. Puhelimesta kuuluu tuttu ääni. Halusin vaan soittaa ja kiittää, että pelastitte mun henkeni. Oon matkalla töihin ja mietin, että olisin nyt kuollut ilman teidän apua. Mä uskon, että kaikki menee tänään tosi hyvin.

Mietin hetken, mitä soittajalle pitäisi sanoa. Olen hänestä ylpeä. Tiedän, minkälaisen matkan hän on tehnyt pimeydestä valoon ja takaisin elämään. Vakavan masennuksen oireet ovat kuiskutelleet pitkään hänen korvaansa, ettei sinusta ole mihinkään, parempi on ettei sinua olisi.

Hän on sitkeästi taistellut hoidossa ja roikkunut väkisin kiinni elämässä, vaikka pimeys on houkutellut. Hän on menettänyt välillä toivonsa, mutta samalla uskonut hartaasti, että yhtenä päivänä elämä voittaa. Tänään on kaiken kovan mentaalisen työn tulos.

Otan vastaan kiitokset hoitavan tiimin puolesta. Sanon, että uskon hänen pärjäävän. En kuitenkaan halua lisätä painetta tervehtymisestä. Siksi lisään varovasti perään: muistathan, että täällä me ollaan, jos joskus sattuisit tarvitsemaan meitä. Sairaanhoitajana tiedän, että masennus voi joskus nostaa päätään uudelleen.

Teoriassa joka viides meistä sairastuu elämänsä aikana masennukseen. Yli puolella oirejakso uusii. Masennuksen oireet voivat aktivoitua uudelleen vaikkapa pitkän unettomuuden, elämänkriisin, menetysten tai työstressin myötä. Hoidossa opetellut varomerkit voivat unohtua, kun on pitkään voinut hyvin. Silti haluan uskoa, että soittajan mieli pysyy terveenä.

Lyhyt puhelinkeskustelu päättää hoitosuhteen. Tunne on haikea ja onnellinen. Tiedän, että sairaanhoitajana tehtäväni on tehdä työni tarpeettomaksi. Olla olemassa vain ne hetket, jolloin autettavan siivet eivät kanna. Nyt on aika päästää irti, kuten olen tehnyt lukuisia kertoja aiemmin.

Seuraava puhelinsoitto koskee henkilöä, joka on yrittänyt yöllä itsemurhaa. Osastolta pyydetään hoitajaa mukaan psykiatrian poliklinikan tapaamiseen. Nappaan pöydältä mukaan muistiinpanovälineet ja kiiruhdan arvioimaan tilannetta psykiatrian tiimin kanssa.

Matkalla tapaamiseen toivon, että uudesta autettavasta tulee jonain päivänä edellisen puhelun soittaja. Kaikki on kiinni siitä, mistä on kyse ja miten onnistumme hoidossa. Mitä pahan olon, toivottomuuden ja avuttomuuden tunteille ja itsensä vahingoittamiselle on ensivaiheessa tehtävissä.

Yhteinen matka autettavan kanssa alkaa ensimmäisestä käden puristuksesta. Mietin mahtaako hän uskoa sanoessani hänelle, että tänään ei välttämättä tunnu siltä, mutta tästä sairaudesta voi selvitä. Hänen mielestään olemme vielä valovuoden päässä toiveikkaasta puhelusta osaston kansliaan.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.