Jäin pitkään pohtimaan anestesiahoitajaa, jolla on puhelimen soitosta puoli tuntia aikaa olla leikkaussalissa pelastamassa ihmishenkeä. Hänen kosketustaan, jota potilas ei tunne ja katsettaan, jota potilas ei näe. Sitä hoitajaa, joka tekee työtään sydän vereslihalla ja masentui itse. Näyttelyssä hän kertoo, miten paljon hoitotyö antaa, mutta myös ottaa.
Kuka ymmärtäisi hetkeä, jolloin puhumaton potilas alkaa heti toimenpiteen jälkeen tuottaa sanoja? Kun hoitohenkilökunta puhkeaa spontaanisti keskenään aplodeihin sekä potilaalle että hoitotiimille. Millaista on kiireessä kuunnella potilasta, jonka kohtaloa ei toivoisi kenellekään? Tai nähdä varahaiskasvatuksessa lapsen silmistä riemun ja hämmennyksen, kun kahta väriä sekoittamalla syntyy kolmas. Näiden hetkien merkitys näyttäytyy korvaamattomana.
Näyttelyä aistit auki kokiessani en ole vain ylpeä palkitun valokuvaajan ja journalistin Meeri Koutaniemen vaikuttavista kuvista. Olen ylpeä siitä, miten hän on saanut kuvat elämään. Kertomaan tarinan vaikkapa sotaa maastaan paenneesta lähihoitajasta. Toiveikkaasta katseesta kuvassa. Sanoista tälle alalle voi hyvin tulla riippumatta olosuhteista, joista on lähtöisin.
Tätä työtä tehdään vahvasti omalla persoonalla. Ihminen on kohdattava ihmisenä missä tahansa tilanteessa. Mutta kohdataanko hoitotyön ja varhaiskasvatuksen ammattilainen roolinsa takaa työpaikalla? Kuullaanko viesti, ettei työn arvostus näy palkkanauhassa? Se, miten eri arvoisessa asemassa olemme verrattuna muihin saman koulutustason ja vaatimustason työssään omaaviin työntekijöihin.
Näyttely muistuttaa jokaista meistä siitä, etteivät laadukkaan työn tekijät ole ehtymätön luonnonvara. Se muistuttaa ihmisistä ja inhimillisyydestä korkealuokkaisen terveydenhuollon tekijöinä. Teokset puhuvat karhean rosoista kieltä sen puolesta, että tulevaisuudessakin sinulla olisi hoitaja, jolle sanoa Jää vielä.
Minulle Kasvokkain – tarinoita ihmisen ja työn arvosta -näyttely tarjosi väkeviä kuvia ja lauseita, jotka meidän tulisi muistaa joka päivä. Erityisesti silloin, kun meidän merkityksellisestä työstämme puhutaan, vaalien ja juhlapuheiden jälkeen, menoeränä. Hoitajista on pidettävä huolta, jotta jaksamme pitää huolen muista, kun se aika koittaa.
Bioanalyytikon sanoin on syntynyt mielikuva, että sote-ala on pakollinen paha, johon ei haluta panostaa. Silti hän on täynnä toivoa. Hän muistuttaa meitä siitä, että vain yhdessä voimme muuttaa maailmaa ja työolosuhteita tasavertaisemmiksi.
Lue myös: Hoitajan unelmat eivät ole isoja
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
