Hoitajan kyyneleet

Moni häpeää itkeä työssä tai työpaikalla. Hoitajana siihen ei ole varaa, koska työ menee väkisinkin joskus ihon alle. Kaikkein eniten hoidettavan tilanne koskettaa, kun se tulee lähelle omaa elämää ja vaikeita elämänkokemuksia. Aito läsnä oleminen inhimillisen surun ja hädän keskellä vaatii taitoa, jotta ei polta itseään hoitotyössä loppuun.

Tuntuu toivottomalta, kun kaikki on sairauden edessä jo kokeiltu ja hoitokeinot loppuneet. Kun on tuotava uutiset, joiden jälkeen viimeinenkin toivo potilaan ja läheisten silmistä sammuu. Olemme tehneet voitavamme tai otan osaa.

Kuolevan ihmisen hoitaminen nostaa pintaan monia oudoltakin tuntuvia tunteita, kuten ilon ja vihan. Suru ja itkeminen ovatkin vain osa siitä, mitä hoitajana koen. Itku tulee myös kohdattaessa empaattisesti autettavan voimakkaita traumoja, kriisejä, kaltoinkohtelua tai menetyksiä.

Erityisesti, lapsen kuolema ja seksuaalinen väkivalta ovat asioita, joita on tullut itkettyä pois mielestään. Niissä hetkissä tulee mietittyä maailman ja ihmisen julmuutta, jolta kukaan ei ole kyennyt autettavaa suojelemaan. Kohdatessaan paljon raakuutta pelkää, että kyynistyy, kovettuu ja menettää lopulta hoitajana kokonaan kykynsä surra ja itkeä.

Kyyneleet kohoavat hoitotyössä silmiini myös kivusta. Kun muistisairaan kyynärpää osuu mojovasti kylkeen ja flirttaileva potilas lyö kaikin voimin avokämmenellä takapuolelle. Tai silloin, kun voimakkaasti harhaisen, pelokkaan ja päihtyneen psykoosisairaan kanssa ei löydy samaa todellisuutta. Silloin en ole aina vahvempi toista.

Hoitotyön ammattilaisena joudun työkseni myös hillitsemään tunteitani ja patoamaan niitä. Välillä tulee mietittyä, onko tilanne sopiva itkeäkseen potilaan tai omaisten nähden. Roolit potilaan kanssa kun eivät voi vaihtua niin, että sureva joutuisi lohduttamaan minua tai pelkäämään minun menettävän työtilanteessa toimintakykyni.

Välillä työpäivän jälkeen olen niin väsynyt, että stressi- ja kuormitus purkautuvat itkuna. Tunteet nousevat pintaan, kun on vihdoin mahdollisuus pysähtyä. Riisuttuani suojatyöasun koko päivän pidättelemäni tunteet pääsevät vihdoin irti. Sellainen itku helpottaa, puhdistaa ja elvyttää.

Itku ei ole kaukana myöskään tilinauhaa lukiessani. Varsinkin verratessani sitä pari vuotta sitten hoitotyöstä saamaani kokonaispalkkaan, eikä se silloinkaan kummoinen ollut. Miten paljon eläminen onkaan sinä aikana kallistunut. Kiukuttaa ainainen tarjouslappujen kyttääminen ja kädestä suuhun eläminen. Yllättävistä menoista ei ylitöittä tai ilman muita tulonlähteitä selvittäisi.

Mutta.

Nieleskelen ja itken hoitotyössä myös ilon kyyneleitä. Ne nousevat pintaan, kun potilas toipuu hänen henkeään uhanneesta tilasta tai maailmaan syntyy uusi pieni ihme. Olen itkenyt onnesta myös työkavereiden menestymisen johdosta. Siitä, että kollega on saanut kauan haaveilemansa työpaikan tai palannut pitkältä sairauslomalta takaisin töihin. Hoitajana elän siis päivittäin voimakkaiden tunteiden vuoristoradalla, josta ei aina selvitä kyynelittä kotiin asti.

Lue myös: Kiitokset kiertoon hoitotyössä.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.