Hoitajalle, joka häpeää hoitotyötä

Olen usein todennut sairaanhoitajan ammatin olevan maailman paras ammatti. Se tuntuu monesta alalla olevasta jotenkin hämmentävältä. He vastaavat ikään kuin ajattelisivat olevansa vain hoitajia. Ja sitten alkavat selitykset.

Kuulen vastaukseksi tarinoita hoitotyöhön ajautumisesta. Hämmennyn ja mietin, etten ole yhtenä päivänä vain tupsahtanut sairaanhoitajaksi tai opettajaksi. Jokaisen meistä on täytynyt hakea koulutukseen, osallistua pääsykokeisiin, ottaa opiskelupaikka vastaan, valmistua, rekisteröityä ja kirjoittaa työsopimus. Matka olisi ajopuulle aikamoinen sattumien summa.

Toiset vastaavat, ettei raskaasta työstä maksetakaan mitään. Olen samaa mieltä, että hoitaja saa työn vaativuuteen nähden liian vähän palkkaa. Se ei tosin ole ammattiylpeyden ainoa mittari. Ammattiylpeys on myös oman alansa arvostamista, huippuosaamista, kollegiaalisuutta ja sitä, että tekee työnsä olosuhteisiin nähden niin hyvin kuin taitaa.

Sitten on nöyristelijöitä, joiden mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon hierarkiassa on monia heitä tärkeämpiä ammattiryhmiä. Oikeasti alalla työskentely on tiimipeliä. Toisen alan ammattilainen ei kykene tekemään hoitotyötä yhtä hyvin kuin siihen kouluttautunut ihminen. Kieliposkessa vastaan tutkinnossani olleen sivuaineena muun muassa lääketieteen ja psykologian alan opintoja. Aika harva muun sote-ammatin edustaja on vastaavasti opiskellut hoitotiedettä tai hoitotyötä.

Näitä vastauksia kuunnellessa ei voi olla miettimättä, että puhujaa jotenkin hävettää työskennellä hoitajana. Ymmärrän, että se voi tulla kokemuksesta, ettei resurssipulan vuoksi voi tehdä työtään niin hyvin kuin kykenisi. Tällaisissa tilanteissa on helpottavaa ajatella, että on tehnyt työnsä niin hyvin kun se on ollut mahdollista. Enempää ei voi kukaan – eikä itseltään – vaatia.

Häpeä omaa työtä kohtaan ei ole jotain ulkoista, joka kauhalla hoitajalle syötetään. Häpeä on asia, johon hoitotyöntekijä itse pukeutuu. Todisteena siitä ammattilainen häpeää tekemäänsä hoitotyötä, vaikka kukaan muu ei tietäisi sitä tai ajattelisi hänen työstään samalla tavoin. Juuri tällainen työkaveri sanoo tekevänsä vain hoitajan työtä.

Häpeävä hoitotyön ammattilainen kokee työtään tarkoituksellisesti halpuutettavan. Lopulta hän kokee koko hoitoalan olevan alennustilassa. Siihen voimme kaikki vaikuttaa ammattiylpeydellä, kollegiaalisuudella ja tuomalla esiin hyvin perustellen hoitotyön korvaamattoman aseman sosiaali- ja terveydenhuollossa. Häpeäpuheen sijaan ongelmakohdat on muutettava paremmiksi ja hoitotyötä on kehitettävä yhä määrätietoisemmin kohti itsenäistä huippuosaamista.

Kaikki lähtee siitä, että oppii arvostamaan tekemäänsä hoitotyötä, ihailemaan osaavia kollegoitaan ja kertomaan sen ääneen. Uskon vakaasti siihen, että hoitaja on sitä, mitä hän uskoo ammatillisesti olevansa. Siksi on tärkeää välillä pysähtyä työnsä ääreen ja miettiä hetki, mikä tekee omasta työstä maailman parhaan ammatin.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.