Hoitaja saa olla oma itsensä – mutta liika on liikaa

Ajanhengen mukaan jokaista rohkaistaan olemaan oma itsensä. Hoitajan ei tarvitse enää mahtua sisar hento valkoisen tai veli tumma karvaisen muotteihin. Nyt saa olla kirkuvilla väreillä värjätyt hiukset, tatuointeja, napakat mielipiteet ja vaikkapa laulaa lurauttaa potilaille hoitotyön lomassa. Erilaisuus tekee hoitotyöstä inhimillistä, koska hoitajakin on ammattiroolinsa takana vain ihminen.

Mutta.

Hoitotyön keskiössä ei ole hoitaja, vaan hoidettava. Siitä syystä kehotus hoitajalle ”olla vaan oma itsensä” on usein typerä. Ei esimerkiksi psykiatrinen hoitaja voi sanoa kolmen vartin omahoitaja-ajan jälkeen, että olitpa tylsää juttuseuraa.  Ammattitaitoinen kirurgisella vuodeosastolla työskentelevä hoitaja ei voi letkauttaa, että tällä viikolla melkein kaikki potilaat kuolivat tämän saman operaation komplikaatioihin, mutta heeei, toivotaan sinun selviävän niistä elossa. Kaikki vain siksi, että hoitaja saisi olla rempseän aidosti omanlaisensa, koska hänen huumorintajunsa nyt vaan sattuu olemaan tavallista mustempaa.

Todellisuudessa ammatillisuus tarkoittaa hoitotyössä sitä, että hoitaja saa olla oma itsensä, muttei liikaa. Missä sitten menee niin kutsutun persoonallisen työotteen raja? Sitä on vaikea sanoa, mutta potilasvalituksista osa koskee henkilökunnan käytöstä. Siksi hoitotyössä on päivittäin petrattava ja punnittava sitä, miten paljon omat mielipiteet ja persoonallinen toimintapa voivat näkyä hoitotyössä. Sallivuuden raja ja käytössäännöt ovat myös työnantaja-, työpiste- ja potilaskohtaisia.

On tietenkin totta, ettei luonnonlapsena oleminen työpaikalla tarkoita sitä, että sanoisi aina rumasti tai käyttäytyisi huonosti. Silti hymyilystä ja palvelualttiudesta tulee harvemmin valituksia. Hoitajan tulee kyetä työssään myös empatiaan, mutta liian tunteikas ei voi olla. Voiko koulutettu hoitotyön ammattilainen esimerkiksi itkeä missä tahansa työtilanteessa, jos siltä tuntuu? Ei ainakaan silloin, jos autettavat joutuvat toistuvasti varomaan sanojaan tai lohduttamaan toimintakyvyttömäksi herkistyvää hoitajaa. Muuten herkistymisessä ei ole mitään väärää.

Ammattiroolin ja omana itsenä olemisen välille ei voi siis tuosta vaan vetää yhtäläisyysmerkkiä. Siksi hoitotyön tulee soveltua ja olla henkilölle luontevaa. Hoitajana on oltava roolissaan uskottava, mutta osata hengittää suojatyöasun alla tukehtumatta siihen. Ammattirooli myös suojaa ja auttaa hoitajaa löytämään ammatilliset rajansa. Täysin omasta persoonasta ja tempperamentistä poikkeava ammattirooli kun käy pidemmän päälle raskaaksi tai mahdottomaksi kantaa.

Toisaalta on niinkin, että hoitotyö muuttaa ihmistä. Hoitajan roolissa ihmisessä korostuu toiveikkuus ja luja tahto yrittää parhaansa, koska sen kääntöpuolella vaanii korostunut kyynisyys hoidettavia ja hoitotyötä kohtaan. Oma itsensä hoitotyössä voi olla vaikkapa siten, että opettelee tuntemaan itsensä, omat henkilökohtaiset rajansa ja suojautumismekanisminsa työtilanteissa. Hoitotyö kun houkuttelee joskus ylittämään ihmisen inhimillisen sietokyvyn. On lohduttavaa tietää, että tiukoista tilanteista selvittyään hoitaja kasvaa myös ihmisenä.

Hoitotyötä ovat eniten uudistaneet sisukkaat hoitajat ja hoitajajohtajat, jotka ovat olleet rohkeasti sitä mitä ovat. Harva edes muistaa niitä puurtajia, jotka tekivät aina niin kuin käskettiin, eivätkä koskaan erottuneet massasta. Jokainen taas muistaa sen hoitajan, jolle oli pakko sanoa, että tässä työpaikassa liika on liikaa. Oli miten oli, ammatillista hoitajaa kaikki muistelevat hyvällä.

Lopulta näyttäisi olevan niin, että hoitaja voi olla osittain oma itsensä niin kauan, kun se ei häiritse hoidettavaa, hoitotyön tekemistä ja työpaikan sääntöjä. Vai pitäisikö hoitoalalla sittenkin tulla ammatillisesti siksi, joka haluaa olla. Siis sen sijaan, että tyytyy olemaan työpaikalla vain osittain oma itsensä?

Lue myös: Hoitaja on hoitovirheen toinen uhri.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.