Voiko ihmistä hoitaa väkisin, kun hän ei ymmärrä omaa parastaan? Tämä on asia, josta olen käynyt monet keskustelut potilaideni läheisten kanssa. Joskus saanut raivokkaan ja hätääntyneen ryöpytyksen niskaani. Joutunut vastaamaan, että Suomessa ihmisellä on itsemääräämisoikeus, eivätkä tahdonvastaisen hoidon lailliset kriteerit ole täyttyneet. Voimme suositella, pyytää ja vaikka anella potilasta, mutta emme pakottaa hoitamaan itseään kuntoon.
Paljon on kiinni siitäkin, miten asian potilaalle esittää. Löytääkö vuorovaikutuksessa sellaisen yhteyden, että ihminen haluaa vielä kerran ponnistaa ja yrittää. Sovimme silloin etapista, johon pyritään. Seuraavasta hoitokerrasta elossa, itsemurhan siirtämisestä tai vielä viimeisestä lääkekokeilusta, jos siitä olisi apua. Teemme hoitotiimissä parhaamme, mutta aina se ei riitä.
Olen kuullut monet kerrat potilaan kysyvän minulta, mitä järkeä hänen elämässään enää on. Hänen traumoillaan, sairauksillaan, oireillaan ja elämänmenetyksillään. Olen lohduttanut, ojentanut auttavan käden, ollut läsnä ja kuunnellut. Hoitanut läpi harmaan kiven. Vakuutellut elämän vielä voittavan.
Olen ottanut hoitototiimin kanssa vastaan kiitoksia hyvästä hoidosta elämänhalun löydyttyä. Samoin suru-uutisia elämän loppuessa ennen aikojaan. Viisasten kiveä on ole yli kahdenkymmenen vuoden hoitajan urani aikana näihin tilanteisiin löytänyt.
Potilaan luovuttaessa hoidossa ja elämästä ennen aikaansa, tuskaa ja mitä olisin voinut tehdä toisin -ajatuksia eivät koe vain hänen läheisensä. Voin vakuuttaa, että sen kokee ja käsittelee mielessään myös hoitaja. Hoidettavan elämän- ja hoitotarinasta riippuu, kokeeko luopumisen hoitajana lopulta tyynesti, suruna vai epäonnistumisena. Yksi asia sen sijaan on varma. Tällainen henkilö ei unohdu mielestä hoitajan uralla koskaan.
Lue myös: Hoitajan mieli kuntoon ajoissa
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
