Hän arvostelisi raportilla lääkäreiden tekemiä diagnooseja, vihaisi potilastietojärjestelmää ja potkisi ohi mennessään kanslian tulostinta. Sairaanhoidon opiskelijan nähdessään hän parkaisisi ”oi, Luoja, ota minut jo pois täältä.”
Aina Inkerin lempipuuhaa olisi liinavaatevarastossa sukkakääröjen tekeminen, potilasruuan salasyöminen ja lääkekaapin pillereiden kulutuksen tarkkailu. Luonnollisesti myös esimiehen kaikenlainen panettelu, lyttääminen ja haukkuminen kuuluisi toimenkuvaan.
Ylipitkillä kahvitauolla hän muistelisi lämmöllä sairaanhoitajattarien valkoista tärkättyä hilkkaa, kuuntelisi täysillä radiosta Olavi Virtaa ja lukisi juttuja Sofi Mannerheimista. Hoitotyössään hän olisi omasta mielestään ahkera, muiden mielestä patalaiska vastarannan kiiski.
Eläkekahveilla Aina Inkeri huutaisi napakasti ”HILJAA” ja laulaa narauttaisi: punaiset lehdet vaahterasta maahan leijaa, suvi on mennyt, iloni raukenee. Sitten hän keräisi pukukopista maallisen omaisuutensa, eikä yksikään sairaalan hoitaja kuulisi hänestä enää sanaakaan.
Haudan rauhassa Aina Inkeri Ankeisen maallinen ruumis sitten lepäisi. Siinä neiti Ankeinen maata köllöttäisi tärkätty sairaanhoitajattaren hilkka päässä. Hänen liikkumattomalla povellaan kimmeltäisi himmeästi Tehyn emaloitu jäsenrintamerkki.
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille.
Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
