Joko poliisiammattikorkea, sosionomiopinnot tai ensihoito, olin päättänyt. Pääsin ensin sisään lukemaan ensihoitaja-opintoja, ja sille tielle jäin. Koulun alkaessa vallitsi vielä korona-aika. Töihin haalittiin silloin jengiä niin eläkkeeltä kuin vanhempainvapaaltakin. Koulutuksenkaan kanssa ei tainnut olla ihan niin justiinsa, töitä sai silti. Riitti, että pystyi toimimaan käsiparina, joita ei ollut missään määrin liikaa, kun yhteiskunta ja maailma olivat pandemiasta sekaisin.
nyt kun valmistumiseni on vain kuukausien päässä, tilanne on kääntynyt päälaelleen. Esimerkiksi koko syksyn jatkunut epätietoisuus kesän työnantajallani HUSilla on selkeytynyt: porukkaa irtisanotaan eikä määräaikaisia soppareita välttämättä jatketa. Jo kesällä alkanut HUSin rekrytointikielto, joka on jo nyt vaikuttanut töihini, jatkunee vuoden 2025 loppuun.
Tiedän, että samaa on paljon liikkeellä myös muualla Suomessa, pk-seutu lähialueineen ei toki ole poikkeus. Terveydenhuoltomme kriisi eskaloituu päivä kerrallaan, ja tuntuu kuin yhteiskuntamme olisi monin osin romahtamispisteessä.
Kyllä reipas aina töitä saa, olen kuullut Instagramissani kymmeniä kertoja. Paitsi että se on ihan totta, se myös ärsyttää välillä suuresti. Tuntuu, etteivät muita töitä tekevät kansalaiset välttämättä ihan ymmärrä, missä mennään. Esimerkiksi HUSilla on usein aiemmin ollut kymmeniä, ellei satoja työpaikkoja tarjolla, ja hakijoita huonossa tapauksessa vain muutamia. Nyt tilanne on enemmänkin se, että paikkoja on auki muutamia, ja hakijoita kymmeniä ellei satoja.
Kansalaisten ei toki tarvitsekaan ymmärtää tätä, sillä se on vaikeaa myös itselleni. Suuri yleisöhän näkee vain hoitajapulan, eivätkä rekrytointikiellot ja potkujen saamiset istu tämän yhtälön kanssa yhteen laisinkaan. On hulluutta laittaa ihmisiä pihalle tai olla palkkaamatta tässä tilanteessa, sanotaan, mutta se hulluus on jotain, mitä juuri nyt joudumme elämään läpi.
Syksyllä helsingin kaupungilta saamani seitsemän viikon sairaanhoitajan sijaisuus tuntuikin lottovoitolta. Kyllä reipas töitä saa ja niin edelleen, heh. Tuplalottovoitolta tuntuu se, että joulun kieppeillä alkaa uusi, vajaan kahden kuukauden mittainen sh-sijaisuus.
Vielä opintojeni alkuvaiheessa elin kuvitelmassa, että saan itse valita, minne tahdon töihin, kaikki tiet ovat auki. Nyt jokaisesta saadusta työsopimuksesta saa olla ekstrakiitollinen. Ja olenkin, sillä kiitollisuus on itselläni yksi keino jaksaa tätä tilannetta, jolta en voi sulkea silmiäni.
Ensimmäisen yövuoron jälkeisessä ahdistuksessani purin angstilastin (toivottavasti) tulevan kollegan niskaan. Väsyneessä päässäni pyöri sillä hetkellä taukoamatta ajatus siitä, että saatan valmistua hyvinkin todennäköisesti työttömäksi.
Kollegani lohdutti: "Tää on surullista, mutta ei me sille oikein mitään mahdeta. Pitää vain mennä sinne, missä ovet ovat auki. Sulla tulee olemaan tilaisuuksia varmaan ilman HUSiakin."
Ei auta muu kuin uskoa hänen sanaansa, koska kristallipalloa ei ole. On vain jaksettava luottaa, että töitä alkaa taas löytyä. Ihmiset sairastuvat ja onhan heidät hoidettava, ajan kanssa, rakkaudella ja ammattitaidolla – ei kiireessä, stressissä, pelossa ja epävarmuudessa. "Kesään mennessä tilanne on toinen. Laivan on pakko kääntyä", lohdutti myös toinen hoitoalalla työskentelevä tuttavani.
Laivan on pakko kääntyä. Olkoon se mantrani tulevina kuukausina. Voimaa kaikille, joita asia koskettaa läheltä tai kaukaa. Yritetään jaksaa luottaa.
Jenny
