Valheellinen itsevarmuus avittaa töihin palaamista – ”Huh, apua, kivaa, itkettää ja ehkä tästä selvitään”

Kirjoitan tätä tekstiä vanhempainvapaani viimeisinä päivinä ennen töihin paluuta. Huh, apua, kivaa, itkettää ja ehkä tästä selvitään. Mieli on kuitenkin kerennyt jo hiukan mukautua lähestyvään töiden aloitukseen. Vertaan tätä jopa raskauteen: aika tekee tehtävänsä ja valmistaa tulevaan.

Vanhempainvapaan aikana en ole tehnyt päivääkään töitä, mutta olen ehtinyt kehittää itselleni täysin siekailemattoman itsevarmuuden töihin paluusta. Kaikenlaiset vanhemmathan ovat varmasti mitä parhaimpia työntekijöitä! Alla luettelen väitteeni tueksi liudan näkökulmia.

Jaksaa, jaksaa! Vanhemmat jaksavat töitä. Illasta aamuun, tuplavuoro tai ihan vaan superkiireinen kahdeksantuntinen, ei ongelmaa. Jos ei jaksa, niin koittakaa vaan jaksaa, sanoi nimimerkki Niilo22 ja vanhemmat noudattavat ohjeita.

Laske kymmeneen. Vanhemmaksi tulon jälkeen kärsivällisyyteen on löytynyt uusia sfäärejä. Hermo ei pala, kun osaa siirtyä pään sisällä omaan onnellisuuspaikkaan ja hyräillä joululauluja, vaikka ympäristö on tulessa.

Priorisointi. Koska energiaa ja etenkin aikaa on nykyään rajallinen määrä, lillukanvarsiin ei jaksa takertua. Lillukanvarsiksi lasketaan esimerkiksi hölmö työyhteisödraama, älytön muutosvastarintaisuus ja yleinen purnaaminen. Miksi käyttää moiseen arvokasta aikaansa?

Ymmärrys (ja sietokyky). Vanhemmat ymmärtävät toisten kummallisia haluja, mielleyhtymiä ja tekoja – ja jos eivät ymmärrä, niin ainakin sietävät niitä.

Tauot ovat palautumista varten. Siis saako töissä juoda kahvin kuumana, sohvalla rauhassa istuen ja vieläpä kohtuullisin väliajoin! Kahvitauoista pidetään todellakin kiinni, eikä silloin tehdä työasioita vaan nautitaan tosissaan hengähdystauosta. Sitten töitäkin taas jaksaa uudella tarmolla. Ja okei, toisaalta pakon sanelemana vanhempi selviää myös ilman niitä taukoja – eihän hengähdystaukoa ole kotonakaan.

Oman rajallisuuden hahmottaminen. Taloon tullut vauva on tehnyt hyvin selväksi, ettei aina voi onnistua (havainto saattaa liittyä tapaukseen ”oho, no nyt se sitten osaakin liikkua ja tippui sängystä”). Pyrkimys riittävän hyvään lopputulokseen on tarpeeksi. Täydellisyyttä on turha tavoitella, koska sillä aiheuttaa vain itselleen mielipahaa.

Tämän valheellisen itsevarmuuden avittamana marssin pian takaisin työmaalleni huomaamaan unohtaneeni, miten yhtään mikään toimii.