Vaikenevalla potilaalla on suurin hätä

Olen psykiatrisena sairaanhoitajana oikea lörppö. Jatkuvasti suuna päänä. Neuvomassa, tukemassa, opastamassa ja tekemässä yhdessä potilaan kanssa.

Tulen pyynnöstä auttamaan, jaan lääkkeet ja tuon lomakkeet täytettäväksi potilashuoneeseen. Suihkin menemään osaston käytäviä kuin juoksisin satasen aitoja tekemättömien töiden lista mielessäni.

Kaarran iloisesti potilashuoneeseen kysyen miten siellä jaksellaan. On yksi asia, joka saa minut aina pysähtymään ja vaikenemaan: vastaukseksi saamani synkkä hiljaisuus. Nuorempana hoitajana potilaan puhumattomuus ahdisti minua. Nyt hänen vaikenemisensa puhuu minulle voimakkaammin kuin yksikään takaisin huudettu sana.

Tiedän, mistä näissä hetkissä on kyse. Siksi suljen kaiken kiireen hetkeksi mielestäni. Vakavoidun ja kuuntelen paljon puhuvaa hiljaisuutta. Aistini terävöityvät. En enää peitä potilaan kokemusta pulputtamalla iloisesti omaa epävarmuuttani ja tykittäen hänelle vaille vastauksia jääviä kysymyksiä.

Vaikenevalla ja reagoimattomalla potilaalla on hätä. Se on yksi tärkeimmistä läksyistä, jonka olen mielenterveyden hoitotyössä oppinut. Hän voi olla suunnattoman kivulias, toivonsa menettänyt, hautoa itsemurhaa tai olla shokissa.

Yhtäkkiä vaikeneva potilas nousee nopeasti hoitotyössä prioriteettilistani kärkeen. Silloin on tosi kyseessä. On toimittava heti ja pyrittävä selvittämään, mikä on vialla. Hetken kuluttua se voi olla jo liian myöhäistä.

Mitä sitten voin tehdä? Kuuntelen, seuraan kehon kieltä ja ilmeitä. Asetun potilaan asemaan niin hyvin kuin kykenen. Olen läsnä, analysoin ja teen päätelmiä hänen voinnistaan. Joskus pyydän kollegan mukaan arvioimaan tilannetta, tekemään hoitopäätöksiä ja toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla.

Näissä hetkissä huomaan sanovani ääneen, että selviämme tästä yhdessä. Olet hyvissä käsissä. En tiedä kuuleeko potilaani sanojeni merkitystä aina oikein.

Joskus en sano mitään. Olen läsnä tai kosketan olkapäästä. Erityisesti silloin, kun en sairaanhoitajana löydä oikeita sanoja. Hiljaiseen hätään voi myös vastata hiljaisuudella. Sekin voi olla syvästi lohduttava kokemus. Sanat kun eivät mielenterveyden hoitotyössä aina sovi hätätilanteen ratkaisijaksi.

Joskus minulle sanotaan, että miksi sinä ammattikoulutettuna psykiatrisena sairaanhoitajana vaan istut siinä potilaasi vierellä. Mikset tee hätätilanteessa mitään? Se on mielestäni kummallista. Psyykkinen hätätila ei aina tarkoita sitä, että on suinpäin säntäiltävä jonnekin.

Hiljaisessa hätätilanteessa liikutaan potilaan mukaan. Seurataan reaktioita hoitavaan työhön. Ymmärrän, ettei työni silloin näytä ulospäin juuri miltään. Siksi juuri silloin hiljaisuus puhuu voimakkaammin kuin tuhat sanaa.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.