Tiedänkö edes, mitä palautuminen itselleni tarkoittaa?
Rimaa me kaikki osaamme nostaa. Osaamme vaatia ja puskea sinnikkäästi eteenpäin – niin työssä, kuin vapaa-ajalla. Juosta kieli vyön alla päiväkodin, työpaikan, vanhempaintoimikuntien, omien ja lasten harrastusten välillä. Paljon peräänkuulutettu oma aika jää sinne kymmenen uutisten ja urheiluruudun jälkeen. Nukkuakin pitäisi, mutta kun ne kaikki Netflix-sarjat...
Osaamme tehdä tavoitetaulukkoja siitä, miten voisimme olla vielä hiukan tehokkaampia, osata ja tietää enemmän. Terveystilastot ja hyvinvointiraportit kuitenkin kertovat, että olemme lähtökohtaisesti aivan loppu. Olkoon ne todistusaineistona siitä, että rimaa on nostettu. On nostettu niin korkealle, että jos sitä vielä korkeammalle kohottaa, loppuu telineiden tukivarsista korkeus ja rima rojahtaa alas.
Vuoden alku on toki luonnollinen hetki tarkastella mennyttä ja pohtia tulevaa. Miettiä, mitä haluaisi muuttaa tai parantaa. Se tuntuu rajapyykiltä, jossa voi jättää vanhat tavat taakse ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Uusi tyhjä kalenteri antaa valheellisenkin tunteen siitä, että kaikki on mahdollista, vaikka arjen realiteetit sitten puhuisivatkin omaa karua kieltään. Kun moni muukin ympärillä tekee lupauksia ja tavoitteita, syntyy kollektiivinen tunne siitä, että itsekin pitäisi tehdä samoin.
Voisiko ”uusi minä” tänä vuonna ollakin vähemmän? Edes sen harjoittelua. Riman laskeminen, suorittamisen vähentäminen ja ”ei”:n sanominen vaatii usein huomattavasti enemmän ponnisteluja kuin uusien kalenterimerkintöjen tekeminen ja harrastusten aloittaminen.
Aloittamatta jättäminen on varsin paljon epämuodikkaampaa kuin jatkuva kehittyminen. Mutta kaikesta epämuodikkuudestaan huolimatta riman laskeminen voi olla juuri tähän hetkeen se paras hyvinvointiteko. Se, mikä auttaa vapautumaan tarpeettomista paineista ja keskittymään siihen, mikä oikeasti juuri tässä hetkessä on tärkeää. Jo sen selvittäminen on riittävä ponnistus, että täyteen tupatusta arjestaan selvittää itselleen mikä oikeasti on tärkeää?
Riman laskeminen ei tarkoita luovuttamista, eikä täydellistä tekemättömyyden tilaa. Se on armollisuutta itseä kohtaan, lupa saada olla keskeneräinen ja riittävän hyvä täydellisyyden sijaan. Karsiminen ja riman laskeminen vapauttavat aikaa ja energiaa läsnäololle ja omille ajatuksille. Se antaa edes teoreettisen mahdollisuuden kuulla oma äänensä ja tehdä tietoisia valintoja autopilotilla sinkoilun sijaan.
Läsnäolo auttaa tunnistamaan, mikä sen hetkisen elämäntilanteen resursseilla ja reunaehdoilla on mahdollista. Pienikin väljyys ja selkeämmät ajatukset auttavat kirkastamaan omia arvoja ja tekemään arvojen mukaisia valintoja. Ne nimittäin eivät ole pois muodista.
Ilman itsensä kanssa käytyä arvokeskustelua saattaa päätyä ryhtymään vääriin asioihin vääristä syistä. Arvot ovat se kompassi, jonka tulisi ohjata valintoja ja toimintaa. Kompassin neula saattaa nyrjähtää vika-asentoon ja johtaa tyystin harhapolulle, mikäli omaa hyvinvointiaan ryhtyy parantamaan jonkun toisen kompassin perusteella. Kun omat arvot ovat selviä ja kirkkaita, on huomattavasti helpompi tehdä omaa hyvinvointiaan eteenpäin vieviä valintoja ja myös pysyä sitoutuneena niihin. Pysyä silloinkin, kun kohtaa vastoinkäymisiä tai haasteita tai joku kyseenalaistaa tehtyjä valintoja.
Kun joillekin sanoo ei, tarkoittaa se toisaalle kyllä. Kysymys siis kuuluukin, mille asioille haluat sanoa enemmän kyllä?
Selailin itse tammikuun alussa erilaisia kursseja ja koulutuksia. Olin hankkimassa kuukausijäsenyyttä kuntosalille ja urheiluliikkeen alennuskorista käteeni oli tarttumassa niin avantotossut kuin retkiluistimet. Olin osallistumassa sekä keramiikka- että improvisaatiokurssille. Tovin mietin jo kielikurssiakin englannin kielen taitoani parantamaan.
Jätin ostamatta, ilmoittautumatta ja hankkimatta. Päätinkin sanoa niille ”ei”. Ostin sen sijaan kirjakaupan alennusmyynnistä aikuisten värityskirjan ja uuden lautapelin. Värityskirjan pysähtymiseen ja rauhoittumiseen, lautapelin yhteisiin hetkiin perheen ja ystävien kanssa. Niille haluan sanoa ”kyllä”.
En tiedä teistä, mutta itse kuulun siihen ihmistyyppiin, joka herkästi haalii lautaselleen liikaa. Ei aina suinkaan siksi, että piiskaisi itseään kehittymään tai suorittamaan, vaan siksi, että innostuu. Innostuu liian monesta asiasta samaan aikaan ja jossakin vaiheessa väsähtää.
En minä kehittymistä vastaan ole, mutta meidän kaikkien jaksamisesta olen huolissani. Toivoisin kovasti, että pysähtymisestä tulisi yhtä muodikasta kuin eteenpäin pyrkimisestä.
