Tämä kevät on jälleen kerran siitä erityinen, että yhdestä unelmastani tulee totta. Ei ponnisteluitta tai itsekseen, vaan liki kahden vuoden työllä ja toisaalta ihan vain odottelulla. Se onkin itselleni se vaikein – odottelu. Se, että minä etenisin, mutta olosuhteet ja muut reunaehdot eivät anna siihen mahdollisuutta. Sen hyväksyminen, että kaikki ei ponnisteluista huolimatta ole minun käsissäni, vaan on hyväksyttävä, että asiat kestävät, eikä niiden lopputuloksesta ole silti mitään varmuutta, on edelleen ajoittain vaikeaa. Haaveeni, unelmani, toiveeni ja tavoitteeni ehkä lopulta onnistuvat tai sitten eivät.
Meillä on pitkät perinteet suunnitelmallisuudessa ja asioiden eteenpäinviemisessä. Siinä ajatuksessa, että kunhan vain teemme pilkun tarkat suunnitelmat ja hiomme niitä viimeiseen piirtoon, ne onnistuvat. Mielellämme laskemme onnistumisen todennäköisyyksiä toivotun lopputuloksen saavuttamiseksi. Mieluummin sanomme: “minulla on sellainen suunnitelma, että…” kuin “minulla on sellainen unelma, että”. Tai ehkä ihan mieluiten emme puhu kenellekään mitään, koska ”keskeneräisistä asioista ei kannata kertoa”. Luulen tämänkin uskomuksen nojaavan siihen, että vain onnistumiset ja päämäärien saavuttamiset on hyvä kertoa - tai ehkä ajatellaan ääneen puhumisen pilaavan loistavan suunnitelman ja onnistumisen mahdollisuuden.
Yhtä pitkät perinteet on järkevyydellä. Sillä, että suttupaperiin piirtämämme suunnitelmat ovat varmasti järkeviä. Sen perään ainakin itseltäni - 1970-luvun lapselta kyseltiin. Ei kysytty, miltä se tai tämä sinusta tuntuu, kysyttiin onko se järkevää. Joiltakin osin tänä päivänä on ehkä heilahdettu sinne toiseen ääripäähän. Autuaaksi ei sekään tee - pelkästään tunnepohjainen päätöksenteko harvoin on paras tie. Itse uskon, että välimaastossa on hyvä.
Jos huomaa saaneensa yltiöpäisen järkevyyden eetoksen kannettavakseen, on mielenterveytensä ja hyvinvointinsa kannalta hyvä pohtia, tuleeko elämässään nekin asiat miettineeksi järki edellä, joissa tunteellakin olisi sijansa. Uskaltaako suttupaperiin ja suunnitelmiin ottaakin hiukan laajempia kaaria ja joskus ehkä jopa vähän värittää viivojen ylikin? Uskaltaako huopakynän tilalla käyttää värejä – unelmoida ja haaveilla oikein kunnolla? Uskaltaako siitä huolimatta, että joku tulee kysymään: ”Onko tuossa nyt järkeä?”
Pitääkö kaiken aina olla järkevää, ollakseen merkityksellistä ja tärkeää tai vaivannäön arvoista?
Meillä ei toden totta ole pitkiä perinteitä haaveilussa ja monet kokevatkin sen vaikeana tai jopa hukkaan heitettynä aikana - jonninjoutavana haihatteluna. Hyvinvoinnille ja mielenterveydelle haaveilu ja unelmointi on kuitenkin tärkeää. Tiukoissakin elämäntilanteissa tai vastoinkäymisissä on lupa unelmoida. Se lisää toiveikkuutta ja uskoa tulevaisuuteen. Kun antaa itselleen luvan unelmoida, kasvattaa samalla rohkeutta ja uskoa omiin mahdollisuuksiinsa.
Vastoinkäymisissä unelmointi lisää joustavuutta ja resilienssiä. Ollessani lapseni omaishoitajana, opin unelmoinnista kaikkein eniten ja hiljalleen kehityin siinä todella taitavaksi. Opettajanani toimi 6-vuotias syöpää sairastanut tyttäreni. Hän mielikuvitusmatkaili ja unelmoi päivittäin. Sairaalasängystä käsin matkustelimme milloin missäkin, kuvittelimme millaisessa hotellissa milloinkin asuimme, mitä teemme ja miltä kohteessa näytti. 7 viikon intensiivihoitojaksolla sairaalassa – vain ja ainoastaan omassa huoneessaan - hän toivoi vaaria tuomaan leikkihiekkaa. Leikkihiekka laitettiin pesuvatiin ja hän laittoi varpaansa sinne, sulki silmänsä ja matkusti hiekkarannalle.
Ollessaan palliatiivisessa hoidossa - tietäen tilanteensa - hän istui liikuntakykynsä menettäneenä pyörätuolissa ja unelmoi, että hänestä tulee ratsastuksen opettaja. Yhdessä taas unelmoimme asuvamme samanlaisessa pienessä puutalossa kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli, elokuvassa Onnelin ja Annelin talo. Hän toivoi pastellivärejä, minä puulattiaa.
Unelmointi ei ole pakoa todellisuudesta, vaan tapa vahvistaa mielen hyvinvointia ja joustavuutta. Se antaa happea hapettomalta tuntuvaan tilaan ja antaa hetken hengähdyksen oman elämän realiteeteista, velvollisuuksista ja pakoista.
Joskus unelmointi on keino löytää uusia mahdollisuuksia ja katsoa asioita eri vinkkelistä ja kauempaa. Unelmointi auttaa näkemään vaihtoehtoja sielläkin, missä niitä aiemmin ei nähnyt. Se muistuttaa, että tämä hetki ei määritä koko elämää. Vaikka nyt on vaikeaa, aina ei ole.
Viime vuodet olen unelmoinut paljon ja kaikenlaista. Unelmani ovat useimmiten täysin keskenään ristiriidassa. Haaveilen matkustamisesta ja samaan aikaan useammasta koirasta ja lampaista. Tanskandoggin hankkimisesta olen unelmoinut lapsesta asti. Vuoroin unelmoin asumisesta Suomen lapissa, vuoroin Italiassa tai Espanjassa. Mielikuvissani asun vuoronperään molemmissa. Sitten taas toisaalta asun kaikkein mieluiten juuri täällä missä nyt asun. Paitsi, että pian muutan omaan ”Onnelin ja Annelin talooni”.
Se tuntuu samaan aikaan onnelliselta, mutta aiheuttaa myös haikeutta. Hän, jonka kanssa siitä haaveilin, ei ole unelmaa kanssani enää toteuttamassa. Toisaalta uskon, että hän katsoo remonttipuuhiani nyt tuolta jostain ja kikattelee. Keittiön tapeteissa on vaaleanpunaisia kukkia ja asunnossa on lautalattiat. Nämä muistuttavat yhteisestä unelmasta. Siitä unelmasta, mikä yhdessä erityisen vaikeassa elämänvaiheessa toi paljon iloa ja valoa.
Tähän kevääseen toivon sinulle rohkeutta unelmoida ja haaveilla. Älä mieti realiteetteja, äläkä sitä, onko se järkevää, vaan keskity tunteeseen!
