Työharjoittelu nosti opiskelumotivaation korkealle

Jos keväällä opiskelumotivaatio oli hukassa, niin nyt syyslukukauden ensimmäisen harjoittelupätkän jälkeen olen täynnä intoa! On kai pakko todeta, etten ole pänttääjätyyppiä, vaan paitsi kirjoittaja myös käsillä tekijä ja toiston kautta oppija. 

kädentaidot olivatkin juuri niitä, joita pääsin ekassa työharjoittelussani treenaamaan. Opin esimerkiksi laskimonsisäisten lääkkeiden laimentamista ja antamista, tipan letkuttamista ja lääkkeiden antamista injektiona. Kolmitiehana aiheutti aluksi haasteita – miten sen pitikään olla, että jokin haara olisi auki ja jokin kiinni. Kanyylin laittamista pääsin myös harjoittelemaan, ja vaikka se tuntui vaikealta, se oli mielekästä ja antoi onnistumisen iloa. 

Harjoittelussa pääsin myös kohtaamaan kaksi asiaa, jotka olivat mietityttäneet etukäteen – nimittäin liman imemisen potilaan hengitysteistä sekä vainajan kohtaamisen. En ollut koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Nyt pääsin laittamaan vuoroni aikana menehtyneen potilaan valmiiksi omaisia ja viimeistä matkaansa varten, mikä tuntui tärkeältä. Olen helpottunut, että molemmat etukäteen mietityttäneet asiat on nyt koettu ensimmäisen kerran.

Se, että pääsiN paitsi näkemään ja myös toki valvotusti tekemään ison osan sisätautiosaston hoitotoimenpiteistä, kasvatti jälleen keltanokkahoitajan itseluottamusta. Jos vertaa sitä ihmistä, joka asteli Porvoon sairaalan sisätautiosasto kolmoselle ja sieltä elokuun lopussa lähti, on ero jälleen niin huima, etten voi kuin ihmetellä.

Ensimmäisenä päivänä en nimittäin meinannut päivän päätteeksi löytää pukuhuoneeseen, jossa omat vaatteeni olivat. Apottiinkin kirjautumisessa oli aluksi vaikeuksia, sillä se luuli minun olevan vielä kotihoidossa hommissa. Onneksi sain puhelun IT-tukeen läpi ja asia korjaantui kertalaakista. Myös se oma pukukaappi löytyi ennen kuin bussi Helsinkiin ehti jättää. Sen siitä saa, kun kulkee muiden perässä ja ihmettelee silmät suurina uutta ympäristöä eikä katso kulkemaansa reittiä. 

Paitsi että harjoittelu oli omasta mielestäni melko nappisuoritus, sen lopussa vallitseva tunne oli ihmeellinen – tuntui kuin olisin ollut Porvoossa pidempäänkin, vaikka olin harjoittelussa vain kolme viikkoa. Mieltäni lämmitti, kun minut toivotettiin useammankin henkilön taholta tervetulleeksi töihin. Myös positiivista loppuarviota oli ilo lukea, ja itse koin koko harjoitteluni hyvin positiivisena kokemuksena. Tunsin solahtavani porukkaan tuosta vain, ja mikä parasta, olin utelias oppimaan ja opettelemaan ja molempia sain tehdä. Ei tullut ollenkaan oloa, että työharjoittelijana en olisi ollut tervetullut, vaan päinvastoin.

On se vain niin ihmeellistä, kuinka tämmöinen ei ihan eilen syntynyt voi kehittyä niin lyhyessä ajassa ja oppia paljon. Alanvaihtaminen on ollut aika aaltoliikettä, soutamista ja huopaamista, ja se hymykin on hyytynyt monet kerrat. Mutta nyt taas tuntuu siltä, että tämä on parasta, mitä itselleni olen voinut suoda.