Suoraa puhetta painosta

Vastasin viime viikolla työsähköpostiini tulleeseen kyselytutkimukseen, jolla kartoitettiin painoon liittyviä asenteita hoitotyössä. Viimeistään kysymyksien brutaaliuden kautta tajusin, ettei paino ole yhteiskunnassamme neutraali asia juuri kellekään, ei edes meille terveydenhuollon ammattilaisille.

Fantastisessa kirjassaan ’Ratkaisuja läskeille’ Raisa Omaheimo toteaa, ettei ”läski” tarkoita mitään muuta kuin henkilöä, jonka kehossa on enemmän rasvaa kuin normaalipainoisella henkilöllä. ”Läski” ei siten ole synonyymi esimerkiksi huonolle tai laiskalle ihmiselle, eikä korkea painoindeksi oikeuta ketään kohtelemaan lihavaa ala-arvoisesti. 

Minusta tämän pitäisi olla itsestään selvää meille kaikille, enkä kirjoita tätä vain siksi, että olen itsekin nykyään lihava. Olen ollut myös lapsi, joka vihasi kehoaan, koska oli hiukan pulleampi kuin päiväkodin muut tytöt. Niin ikään olen ollut luurangonlaiha teini, joka näännytti itsensä miltei hengiltä ja ahmimishäiriön kanssa kamppaileva normaalipainoinen nuori aikuinen. 

Nyt olen XL-kokoon pukeutuva neljättä kymmenettään käyvä nainen, joka harrastaa kuntoliikuntaa kohtuullisesti ja voi syödä vapaasti mitä huvittaa ilman ahdistuksia. Peilikuvakin tuntuu suurimman osan aikaa omalta – makkaroineen kaikkineen. Minulle se riittää. 

Juuri tätä itselle riittävän hyvän keho-ruokasuhteen eetosta jaan auliisti myös asiakkailleni, sillä minusta olisi epärealistista odottaa, että pahimmillaan vuosikymmeniä syömishäiriöiden kanssa kamppailleet voisivat ykskaks suhtautua ruokaan ja ulkonäköönsä täysin neutraalisti, pelkällä hyväksynnällä ja rakkaudella. 

Olennaisinta on, että mieleen pitää mahtua muutakin kuin ulkonäköön tai syömiseen liittyviä ajatuksia. Tiedän tämän kokemuksesta, sillä riittävän nälkiintyneenä mietin pelkästään ruokaa, jota en kuitenkaan suonut itselleni, mikä olikin melkoinen tapa käyttää nuoruus. Olisihan sitä voinut vaikka kaahailla skootterilla ja hengailla ostarilla.