Monenlaisissa elämänliemissä keitettynä haluan uskoa, että vaihtelevat tunteet ovat vain osa prosessia myös nyt ensihoitajaksi opiskellessa. Erilaisia tunteita tulee varmasti myös sitten, kun koulu on ohi ja olen päässyt oikeasti töihin. Ihminen ei koskaan tule valmiiksi ja osaa kaikkea, ja hyvä niin. Se, että on mahdollisuus kehittyä ja kasvaa, takaa varmasti ainakin sen, ettei pääse tylsistymään.
Olen pyrkinyt olemaan kiitollinen siitä, että saan nyt päivittäin olla epämukavuusalueellani. En joudu tekemään asioita, vaan saan tehdä niitä. Ainakin tunnen olevani elossa!
Nyt takana on yli puolet ensihoidon kurssista ja yli kolmasosa koko opinnoista. Yksi mielenkiintoisimmista oli EKG-pläjäys, joka avasi ovia ihan uudella tavalla sydänrytmien maailmaan. Lisäksi olemme oppineet hengitysvajauksesta, elottoman potilaan hoidosta, epilepsiasta ja myrkytyksistä. Kuten viime postauksessa sanoin, infoa tulee ovista ja ikkunoista. Kaiken tämän lisäksi pitäisi energian riittää itsenäiseen opiskeluun, sillä perustason testit kolkuttelevat ovella heti työharjoittelun jälkeen.
On kauhistuttavaa vaihtaa ammattia ja hypätä uuteen. Tuntuu suoraan sanottuna ihan hirveältä lakata tekemästä jotain, jossa on hyvä, jotta voisi alkaa tehdä jotain, jossa osaamista ei ole lainkaan samalla tavalla. Mutta silti en ole päivääkään katunut, että jätin siistit sisätyöt, keskustan trendikkäät toimistot ja joka aamuisen asukriisin taakseni.
tunnen, että omalla tekemiselläni on jokin merkitys tämän yhteiskunnan eteen. Se saa minut hymyilemään joka ikinen kerta, kun ajatus tupsahtaa mieleeni.
Ihanaa helmikuuta, ja toivottavasti emme tapaa työharjoitteluni aikana, ellet sitten ole samoissa hommissa! Voit tulla seuraamaan arkeani myös Instagramiin.
Terkuin
Jenny
