”Saanko mä antaa pusun ilman maskia”, kysyi potilaan lapsi – koronamankeli jätti jälkensä varmasti jokaiseen

Keski-ikäinen potilas oli sairastunut äkillisesti ja tilanne näytti lohduttomalta. Elimme keskellä pahinta korona-aikaa. Juuri ennen operaatioon lähtöä omaiset ehättivät sairaalaan ja pääsivät tervehtimään tajuttomana makaavaa potilasta hetkeksi. He silittivät itkien omaisensa otsaa, kukin vuorollaan.

Tovi kului hiljaisuudessa, sanoja ei tahtonut tähän hetkeen löytyä. Yhtäkkiä potilaan lapsi käännähti ympäri. ”Saanko mä antaa hänelle pusun ilman maskia?” Minä nieleskelin oman maskini takana, enkä tainnut olla ainoa. Lupa myönnettiin, tietenkin. Kuinka tähän hetkeen kulminoituikaan koko korona-ajan hässäkkä, omaisten kärsimys, potilaiden eristäminen, varovaisuus ja yltiövarovaisuus, säännöt ja epätietoisuus. Totta kai sinä saat suudella omaistasi mahdollisesti viimeisen kerran, hiiteen se maski nyt.

Tuosta hetkestä on nyt aikaa jo vuosia, vaikka se toisaalta tuntuukin eilispäivältä. Aika on antanut perspektiiviä kaikelle tapahtuneelle. Muistatteko vielä kevään 2020? Aika on jakautunut hämmästyttävällä tarkkuudella kahtia: on aika ennen koronaa ja sitten tämä uusi maailma. Olemme kaikki tavallaan uudestisyntyneitä koronamankelin jälkeen. Mankeli jätti varmasti jokaiseen jälkensä.

Nyt tuntuu melkein absurdilta, kuinka nopeasti sopeuduimme tuolloin uuteen normaaliimme. Omaksuimme uusia toimintatapoja toisensa perään, sopeuduimme sosiaaliseen etäisyyteen ja opimme olemaan nuolaisematta sormiamme kaupan hedelmäpussia avatessa.

Toki sitähän elämä on: sopeutumista. Oli kyseessä koronapandemia tai jokin vain omaa elämää koskettava mullistus, sopeudumme hämmästyttävän nopeasti ja hyvin, vaikka etukäteen ajatellen vastaava mullistus tuntuisi täysin ylitsepääsemättömältä.

Sopeutumista tapahtuu toki myös toiseen suuntaan: turrumme parempiin aikoihin ja helpompaan elämään silmänräpäyksessä. Muistammehan siis olla ylpeitä itsestämme: olemme selvinneet aivan hurjista muutosten vuosista.

Ensi kerralla, kun työskentely tuntuu nihkeältä, voi varovaisesti muistella korona-aikaa ja todeta, että elämä onkin aika paljon helpompaa ja mukavampaa juuri nyt. Läheisiäänkin voi halata ja suudella lupia kysymättä.

Kirjoittaja on sairaanhoitaja-ensihoitaja, joka kuvittelee aina olevansa televisiosarjassa heittäessään hyvää vitsiä työparin kanssa ambulanssilla ajellessaan.