Silti puolivälissä työharjoittelua teki mieli iskeä hanskat tiskiin ja unohtaa koko homma. Olin pettynyt itseeni, vaikka olin pyrkinyt tekemään parhaani ja onnistunut enemmän kuin epäonnistunut. Kun nuo fiilikset iskivät, olin ollut ensimmäistä kertaa mukana todellisessa hätätilanteessa. Siellä olin pyrkinyt pysymään poissa tieltä ja tekemään pieniä asioita, joita pystyin tekemään: etsimään potilaan henkkareita, kirjaamaan asioita Merlotiin, toimimaan tippatelineenä ja avustamaan eri asioissa. Kun samalla seurasin neljän yksikön yhteen hitsautunutta toimintaa, olin totaalisen haltioitunut – tiimityöskentely teki vaikutuksen.
Samana iltana keikan jälkeen seurasi purkukeskustelu, johon sain osallistua. Siinä pohdittiin tilanteen kulkua, onnistumisia ja sitä, olisiko jotain voitu tehdä toisin. Kun minulta kysyttiin, mitä otan tilanteesta mukaani, totesin, että tiimityöskentelyn ja ammattitaitoisen osaamisen. Sanoin myös, että toivon jonain päivänä olevani yhtä hyvä ensihoitaja kuin ohjaajani ja hänen sen vuoron työparinsa.
Voisi kuvitella, että tuollaisen keikan jälkeen olisin suorastaan sännännyt oppimaan lisää, mutta minulle tuli totaalisen tyhjä olo. Mielessäni eivät pyörineet siihenastiset onnistumiseni, vaan ajatus siitä, miten koskaan voisin oppia olemaan osa tuollaista ihmishenkiä pelastavaa koneistoa.
Kun myöhemmin pallottelin asiaa niin omassa pääkopassani kuin koulukaverini ja jo pidempään ensihoitajana työskennelleen tutun kanssa, huomasin, miten kovat paineet olin itselleni luonut ensimmäiseen ensihoitoharkkaan. Toki olin halunnut aina osastoharkassakin tehdä parhaani, mutta nyt oltiin eri leveleillä.
Olin ollut itselleni ankara ja luonut uskomuksen, että kaikessa täytyy onnistua. Samalla olin unohtanut sen, että tässä ollaan vasta ensimmäistä kertaa ambulanssin kyydissä.
Kun ymmärsin, että ainoa, joka itseltäni vaatii täydellistä onnistumista, olin minä itse, päätin kokeilla toista taktiikkaa. Muistutin itseäni jokaisen vuoron alussa, että olen polkuni alussa ja olen täällä oppimassa. Sanoin itselleni ääneen, että nyt kun ympäristö on salliva ja turvallinen ja saan laadukasta ohjausta, voin uskaltaa olla opiskelija.
Niin se motivaatio kohosi taas hetkellisen notkahduksen jälkeen ja nautin loppuharkastani. Nautin, vaikka alanvaihtajana ja aikuisopiskelijana oleminen ei ole aina herkkua. Työharkan päätyttyä osasin olla tyytyväinen itseeni – onneksi. Myös saamani loppuarvio oli positiivinen ja kannustava, ja erityisesti tämä lause siitä jäi mieleeni:
”Samanlaisella hyvällä asenteella, kun jatkat tuleviin harjoitteluihin ja töihin, niin tulee hyvä!”
Noudatan ohjaajani neuvoa, ja jatkan valitsemallani polulla. Tervetuloa myös Instagramiin kulkemaan tätä matkaa kanssani!
Jenny
