Potilas vai prosessi?

Yksi sairaanhoitajan työn päivittäisistä kysymyksistä on tasapainon löytyminen potilaan yksilöllisen hoidon ja terveydenhuollon tehokkuusvaatimusten välillä. Tämä tasapainoilun taito, tai joskus sen puute, muodostaa perustan keskustelulle, joka kietoutuu kysymykseen: Onko potilas vain osa erilaisia hoitoprosesseja ja hoitaja pelkkä vakanssinumero, jolloin inhimillisyys muuttuu terveydenhuollossa katoavaksi luonnonvaraksi?

Terveydenhuollon jatkuva tehostaminen on johtanut tilanteeseen, jossa potilaat saattavat kokea itsensä pelkiksi numeroiksi tai diagnoosikoodeiksi. Kun aikaa yhdelle potilaalle on rajallisesti, hoitajan täytyy tehdä valintoja: kuunnellaanko potilasta pitkään ja ajatuksella vai keskitytäänkö suoritusten tehokkaaseen läpivientiin? Tämä dilemma ei ole yksinkertainen, ja se pakottaa pohtimaan, mitä inhimillisyys hoitotyössä tänä päivänä tarkoittaa.

Usein hoitajat kokevat, että kiire, työntekijäpula ja suoriutumispaineet syövät työstä inhimillisyyden. Potilaat, jotka tarvitsevat lohdutusta tai haluavat keskustella, saattavat jäädä vähemmälle huomiolle, koska on kiire siirtyä seuraavaan työtehtävään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hoitajat eivät välittäisi potilaista – pikemminkin se korostaa sitä, kuinka prosessijohtaminen voi pahimmillaan kadottaa tilan aidolta kohtaamiselta.

Tehokkuuden vaatimus on kieltämättä perusteltua. Resurssit ovat rajalliset, ja yleistä on, että mahdollisimman monen potilaan tulisi saada hoitoa mahdollisimman nopeasti. Mutta sillä on hintansa. Kun sairaanhoitaja alkaa tuntea itsensä koneiston osaksi, hän saattaa alkaa kyseenalaistaa oman roolinsa merkityksen. Onko hänen tehtävänsä vain suorittaa tehtäviä, vai voiko hän vaikuttaa aidosti potilaan elämään?

Potilaan kokemuksen kannalta inhimillinen kohtaaminen on usein se, mikä jää mieleen. Vaikka hoito olisi kuinka tehokasta ja teknisesti laadukasta, ilman inhimillistä kosketusta hoitokokemus voi tuntua kylmältä ja etäännyttävältä. Pieni ele – katsekontakti, hymy, hetki kuuntelua – voi merkitä potilaalle paljon. Tämä ei ainoastaan helpota potilaan oloa, vaan se myös muistuttaa hoitajaa siitä, miksi hän valitsi tämän ammatin.

Toisaalta, sairaanhoitajan jatkuva pyrkimys inhimillisyyteen voi johtaa jaksamisen rajojen ylittämiseen. Kun vaalitaan inhimillisyyttä mutta tehokkuuden paine jää päälle, syntyy riski uupumukselle. Inhimillisyyden ja tehokkuuden välistä tasapainoa ei voi jäädä yksittäisen hoitajan harteille, vaan se vaatii koko organisaation kulttuurista muutosta kohti tunneälykästä johtamista.

Lopulta kyse on siitä, että sairaanhoitajat ja potilaat ovat samassa veneessä: me kaikki kaipaamme aikaa, tilaa ja ymmärrystä. Vai mitä mieltä sinä olet?