Muistan sinut, pienen herran. Sanoit osastovierailulta lähtiessäsi, että sinäkin haluat olla isona sairaanhoitaja. Lupasit tulla moikkaamaan minua, jos olen silloin vielä elossa. Meinasin purskahtaa nauruun, mutta olin myös hiton ylpeä vasta parikymppisenä sairaanhoitajan alkuna.
Yksi koskettavimmista hetkistä urallani oli, kun sain olla tukena sinulle, joka olit juuri kuullut menehtymiseen johtavan diagnoosisi. Näin silmissäsi pelon ja epävarmuuden, mutta myös luottamuksen siihen, että minä seison vierelläsi. Se katse elää edelleen minussa, vaikka sinä olet jo kuollut.
Suurin ylpeys ammatistani ei piile televisiosarjamaisissa sankariteoissa tai dramaattisissa hätätilanteissa. Se on syntynyt pienissä ohikiitävissä hoitotyön hetkissä, kuten siinä hymyssä, jonka sinä syvästi masentunut potilaani ensimmäistä kertaa vuosiin vilautit kasvoillesi. Tunsin syvää ylpeyttä sinusta ja siitä, että uskalsit luottaa minuun toipumisen matkasi ollessa vasta alussa.